Kansainvälisen politiikan tunkiolla

Vanha oppikirja löytyy hyllystä

Kansainvälisen politiikan tunkiolla...on otsikko, kun en parempaa keksinyt. 

Venäjä, Neuvostoliitto- oli se mikä tahansa milloinkin nimeltään, pystyy ihan mihin tahansa. Jos vain resurssit riittävät. Moraalia, etiikkaa ja kristillistä ja/tai humaania ihmisarvon tuntoa kyseisellä valtiolla on enää yhtä paljon kuin rituaaliteurastusta harjoittavalla saatananpalvojalla. Tuosta tuleekin mieleen, että Venäjä on juuri myös armahtanut useista rituaalisista nuorten naisten murhista tuomitun saatananpalvojan, syynä tämän ansiot Ukrainan rintamalla. Venäjä toimii siis samoin kuin Ottomaanivaltakunta (nyk.Turkki) 1915 armenialaisten kansamurhan aikaan: armahtamalla kaikenlaisia rikollisia hoitamaan hommat.

Toivon, että tämän sanottuani minulle lankeaa elinikäinen porttikielto kyseiseen maahan. Ei tarvitse enää mennä; olen käynyt 12-vuotiaana (vuonna 1987) Neuvostoliitossa Moskovassa asti sekä parilla ”Karjalamatkalla”, tämä kaikki riitti sen kurjuuden näkemiseksi, kiitos. Erityisesti Neukkulasta pois pääsy tuntui suurelta helpotukselta. 

Toisaalta, tuskin olen tarpeeksi kiinnostava henkilö että KGB:n (eikun siis tsekan...eikun siis FSB:n) käppyrät kiinnittäisivät minuun mitään huomiota. Suuresti arvostamallani kirjailija Sofi Oksasella tilanne on toinen, ja siinä onkin ihminen, jota kannattaa seurata, kuunnella, ja suorastaan kiittää- ei pelkästään tuotannosta, vaan tietomäärästä, kokemusasiantuntijuudesta ja rohkeudesta. Kiitos, Sofi! 

Kenties itänaapurillamme Neuvostoliiton kommunistisen terrorin aikana olemassa oli jonkinlainen ”pelikirja”. Nykyisen Venäjän pelikirja on se, että pelikirjaa ei ole. Tilannetta voisi verrata jälleen beelsebuubin palvontaan; saatananpalvojien aiempi ykkösmies Anton LaVey viljeli oppia, jonka keskiössä oli ohje ”tee mitä haluat”. Venäjän johto on antanut itselleen luvan toimia niin kuin haluaa, kaikki pidäkkeet ovat poissa. Ainoa pidäke löytyy kansalaisille, joiden täytyy elää kyseisen järjestelmän kurimuksessa. Pidäke on siinä, että jos he haluavat elää, tulee pitää suu säpissä ja toiminta Z-linjan mukaisena. (Z muuten kuuluu  oikeasti Zorrolle!)

Itse en ole ainakaan ikinä, koskaan, missään aikuisen elämäni vaiheessa luottanut Neuvostoliittoon enkä Venäjään tippaakaan. Johtunee kiinnostuksesta historiaan ja siitä, että olen itäsuomalainen ja sitä ikäluokkaa, jonka isovanhemmat ovat olleet sodassa/sodan jaloissa. Geeneissä on mukana, hmm, tietty realismi. 

Joskus Jeltsinin aikaan sai ehkä vähän hengähtää, mutta lyhyeksi jäi se tauko. Sanoisin, että jos on ollut hereillä historiantunneilla, voi muodostaa selkeän kuvan siitä, mistä se vaino ja kiusa Suomeen on aina tullut. Se vain on niin, kylmä totuus-  maantieteellinen asemamme on tämmöinen, ja sen kanssa pitää elää. Kun Mauno Koivisto esitteli ”Venäjän idea”- kirjansa venäjänkielistä painosta Venäjällä, häneltä kysyttiin, mikä sitten on Suomen idea? Koivisto vastasi: selviytyminen. Eli olemassa olo. 

Olin vuosituhannen vaihteessa opintomatkalla Brysselissä maisteriopintojeni aikana. Ohjelmaamme kuului myös vierailu NATO:n päämajassa Brysselissä. Meille piti luentoa myös venäläinen diplomaatti, joka oli siellä Partnership for Peace- ohjelman merkeissä. Luennoitsija oli oikein miellyttävä- kunnes luennon jälkeen japanilainen opiskelutoverini halusi kysyä kysymyksen liittyen Kurillien saariin- joka on eräänlainen japanilaisten ”Salla, Petsamo ja Karjala”. Silloin karisi mukavuuden naamio venäläisten diplomaatin kasvoilta, mies suorastaan räyhäsi.  Sanoja en enää muista, mutta muistan tyrmistyksen tunteen, toisaalta mieleen vilahti myös lakoninen huokaisu, että olisihan tämä pitänyt arvata. Kanadalainen professorimme oli suorastaan järkyttynyt, mutta mitä siinä olisi voinut tehdä? Kun ”diplomaatti” (nykyään voisimme sanoa suoraan vakooja) marssi luentosalista pois, kerroin japanilaiselle kaverille ymmärtäväni miltä hänestä tuntuu, ja kerroin myös että NL oli nielaissut Suomelta Sallan, Petsamon ja Karjalan.

Isovenäläiseen, nykyajan länsimaiselle täysin vieraaseen herrakansa-ajatteluun, voi tutustua kirjallisuuden ja akateemisten lähteiden kautta. Se on juuri se ajatus, että se mikä on kerran ollut Venäjän osa, on aina etupiiriä. Verrokkina voisi ajatella, jos vaikka Ruotsi ajattelisi näin, se katsoisi ison osan Baltiaa ja Suomea kuuluvan etupiiriinsä. Mutta Ruotsi onkin demokratia ja länsimainen sivistysvaltio, kuten myös historiansa hienosti käsitellyt ja paljon kärsinyt Saksa. Venäjä taas ei ole käsitellyt yhtään mitään; Stalinia, kansanmurhaajaa ja hirmuhallitsijaa, ihaillaan yhä.

Mitä tulee rajan tilanteeseen ja pykäliin, mielestäni hyvä ja selventävä kirjoitus on Janne ”Rysky” Riiheläisen kolumni https://yle.fi/a/74-20061322

On myös muistettava, että meillä kansalaisilla, eikä edes tavallisilla rivikansanedustajilla, ole sitä tiedustelutietoa ja muuta turvaluokiteltua aineistoa, mitä valtiojohdolla on. Siispä tässä tilanteessa on parasta olla vouhottamatta. Ulkomailla asuessani opin suuresti suomalaisuudessa arvostamaan niitä ominaisuuksia, mitä moni ulkomaalainenkin suomalaisuudessa arvostaa: pragmaattisuus, realismi, sisukkuus, turhan vouhotuksen puute ja se, että sana pitää.

Vielä paluu opiskeluaikojen muistoihin 90-luvun puolivälin jälkeiseen Britanniaan. Tapasin saksalaisen opiskelijan, joka oli lähtenyt Venäjältä kouluiässä, ollen siis venäläinen alkujaan. Hän kertoi, että oli paras lähteä: molemmat vanhemmat ovat toimittajia, ja juutalaisia. Tämä jäi mieleeni; toimittaja, siis uutisoija, totuuteen perustuvan tiedon jakaja, katsoo parhaaksi lähteä Venäjältä pois, koska on vielä juutalainenkin. Kun kuulin tämän, oli vuosi 1998.

Ollessani vaihto-oppilaana Kaliforniassa 1991-1992 tapasin venäläisen Maximin, joka oli lähetetty Yhdysvaltoihin (Luoja tietää millä rahalla ja mitä kautta), jotta hän ei vain joutuisi kotimaansa armeijaan. Toivottavasti Max jäi sinne, ja on elossa.

Aika moni sieltä Venäjältä on lähtenytkin, syyt ovat moninaiset. Kaikkien maailmalla tapaamieni venäläistaustaisten ja täällä Joensuussa tuntemieni venäläisten takia toivon, että Venäjästä tulisi joskus elinkelpoinen valtio.

Valtion perustehtävä on suojella omia kansalaisiaan. Suomessa tämä toteutuu aina. Joskus kuulee sanottavan, että hävettää olla suomalainen siitä ja tuosta syystä. Minä en ikinä ole hävennyt suomalaisuutta, vaan olen siitä ylpeä ja kiitollinen. Ne asiat mitkä milloinkin hävettävät, liittyvät oman luonteeni vikoihin. 

Talvisodan alkamisen muistopäivä lähestyy. Toivon sen viettämisen olevan arvokasta ja vouhottelematonta. Muistopäivän lähenemisen hengessä julkaisen pätkän sodan aikaisesta kirjeestä, jonka vastaanottaja oli 100-vuotiaaksi (1923-2023) elänyt isotätini, ja kirjoittaja hänen rintamalla oleva opettajansa:

"Kohtalo on nyt tuonut meille tämän hetken, joskin nyt vaaditaan suuria ponnistuksia ja uhreja. Mutta Suomi kirjoittaa nyt kunniakasta historiaansa, joskin sydänverellään. Nouseva polvi saa kerran koulussa lukea tätä historiaa. Mielelläni jo kyllä tulisin koulun pitoon, mutta kun isänmaa tarvitsee täällä niin koetan kestää sen ikävän, mikä on vaimoni ja lasteni luo."

Taustatietoa siihen, miksi kirjailijana kuvittelen osaavani tämmöisiä asioita käsitellä: 

Opiskelin Britanniassa 1996-1999. 

Tutkintoni ovat BA European Studies (1998) ja MA International Studies (2000). (Kansainvälinen politiikka ja kv-oikeus).

Lisäksi olen saanut perehtyä EU-mekanismeihin Euroopan komission harjoittelussa v.2000 ja kansallisen turvallisuuden ja viranomaisyhteistyön pelikenttään Puolustusvoimissa 2001-2014, josta pari viimeistä vuotta olin opintovapaalla tekemässä suomalaista sosionomitutkintoa. Puolustusvoimauudistuksessa toteutettua varuskuntaverkon ja henkilöstön määrän supistamista en hyväksy vieläkään, mutta senkin kanssa pitää elää.