Ex Libris Minni

Tässä katkelma tarinasta, jossa Nevadan kuvernööri on Savossa asti shamanistisella hoitokuurilla. Mutta kukaan ei tiennyt, että kuvernööri oli napannut LSD:tä Berkeleyssä vuonna 1975 ollessaan ensimmäistä vuotta yliopistossa. Rauhoittavien, vodkan, kärpässienen psilosybiinin yhteisvaikutus aktivoi kuvernöörin elimistössä voimakkaan reaktiosarjan. LSD-happo kun ei koskaan täysin häviä elimistöstä; trippi voi äjähtää päälle vuosikymmentenkin päästä. Nyt se äjähti. Puoli tuntia kahvinjuonnin jälkeen kuvernööri alkoi nähdä näkyjä ja kuulla olemattomia. Hän kiipesi pihakoivuun ja kirkui, että vietkongin sissit ovat tulossa ruudussa G 4 Itä Kolme, ja nyt piti saada kopterinosto heti paikalle! - Voe helevetti, Sari Huttunen totesi. Onneksi lapset olivat mummolassa. Shamaani itse oli jo ladossa valmistautumassa hoitosessioon. Agentit koettivat kiivetä kuvernöörin perässä. - Älkää. Kyllä se kohta alas tulee, Marja Joukahainen arveli. Niin tulikin. Kuvernööri koki yhtäkki

Tässä tarina, jossa onni konkreettisesti koputtaa ovelle! Aktivistista passivistiksi Boris Kärkkäinen, 36, oli poikamies ja aktivisti. Hän aktivoitui usein ja perusteellisesti, milloin minkäkin asian puolesta tai vastaan, ja joskus jopa kohta sitä vastaan, minkä puolesta oli ensin aktivoitunut. Kiirettä piti, eikä aina itsekään tiennyt tai muistanut, mikä oli aktivoitumisen syy. Mutta kuten sananlasku sanoo, ”hiki laiskan syyvessä, kylymä töitä tehessä”, Boris jaksoi ahkerasti aktivismiaan jatkaa. Palkkatöissä hän kävi välillä, milloin sattui lomittajankeikkaa saamaan. Boriksen mummolla oli ollut joskus kirjailtu huoneentaulu, jossa luki: ”Ennen kuin aamulla kotoasi lähdet, mietit mitä hyvää voit Herran kunniaksi tehdä”. Boris oli tehnyt visakoivusta ja vanerista ja polttotekniikalla sitä mukaellen oman huoneentaulunsa: ”Ennen kuin aamulla kotoasi lähdet, mieti mistä voisit tänään loukkaantua ”. Toinen taulu oli työn alla, siinä tulisi lukemaan: ” Pysähtymisen pelko

Olen kirjoitellut näitä pikkujuttuja viime aikoina. Laitan lyhyen tarinan nimeltä "Sittootumiskaahu" tähän vapaasti luettavaksi kokonaisuudessaan. Ihteeni nauratti, toivottavasti muitakin ilahduttaa. Sittootumiskaahu Ihmeellinen itäsuomalainen henkiolento, tuo Sittootumiskaahu. Se tulee kuin varas yössä, hiipien, ja säikäyttää ihan perkeleesti. Se on takkuinen, mahorkanhajuinen ihmeryöttiläs, joka rapistelee taskussaan sisuaskia. Sillä on kuluneet lapikkaat, joissa on kalansuomumähnää, ja vyöllä roikkuu ikään kuin RUK:n kurssipuukko. Se tulee ja röhähtää asiansa kuuluvalla äänellä: - Hiijen äkkiä pakkoon kun vielä kerkiit! Sittootumiskaahun käskyjä on lopulta pakko totella. Se tekee täsmäiskuja ja yllätyshyökkäilyjä, hyppää rauhallisena sunnuntai-aamuna petissä tyytyväisenä kellijän pääpuoleen ja sihahtaa: - Se on loputtava tämä tämmönen homma! Sittootumiskaahu käy välillä muualla. Sillä on maailmassa paljon hommia, vähän kuin joulupukilla ja Saata

Löysin taas kiintoisia käytettyjä kirjoja. Kekkosen viimeisistä ajoissa virassa kertovaa kirjaa luin heti käyttelyssä montakymmentä sivua. Kekkosen luopuessa presidenttiydestä olin liian pieni välittämään politiikasta. En muista Kekkosen kuolemaakaan, vaikka olin silloin jo 11-vuotias. Mutta Kekkonen jaksaa kiinnostaa, koska hän oli presidenttinä niin mahodottoman kauan -vuosikymmeniä!- ja siitä ajasta on saanut kuulla jos jonkinlaisia juttuja, ja paljastuksia.  Tuossa kirjassa, ja totuudessa, on surullista se, että Kekkonen keikkui virassa monta vuotta huonokuntoisena ja selkeästi suurelta osin työkyvyttömänä. Miksi sellainen sallittiin? Se ei ole vielä minulle selvinnyt. Tuo kirja mitä nyt luen, on vuodelta 1982, jolloin Urkki siis vielä eli, mutta oli jo luopunut presidenttiydestä. On varmasti hyödyllistä perehtyä myös 1990-luvun ja 2000- luvun kirjoituksiin Kekkosesta, jotta oikeanlainen kuva pääsee muodostumaan.  UKK-kirjan kansi on kuvaava- ja hieman murheellinen.

Laitan tarinan alun tänne vapaasti luettavaksi. Ehkä joskus vielä novellikokoelmaakin pukkaa. Indiana Väänänen ja diplomaattinen selkkaus Arkeologi Indiana Väänänen ahersi kaivauksillaan Pörsänmäessä. Hän oli aamupäivän aikana löytänyt jo 1970-lukulaisen markan kolikon, haalistuneen neuvostoliittolaisvalmisteisen kumisaappaanvarren ja hauskan, erehdyttävästi lapsen jalan muotoisen litteän kiven, jota arveli kampakeraamisen kauden työvälineen osaksi. - Viänänen syömään! kuului kirkas naisenhuuto jostain kaukaa, mutta selvästi. - En kerkii vielä, arkeologi mutisi itsekseen löytönsä äärellä. Markan hän pisti taskuunsa, kumikkaan varren mukana olleeseen pussiin, ja erikoisen kiven hän kietoi kangasnenäliinaan ja laittoi reppuunsa. - Täätyy lähettee se museovirastoon, ossoovat sannoo kuinka vanaha se on, Indiana Väänänen supatti vielä. Kuusen latvassa keikkuva varis rääkäisi ihan kuin olisi nauranut. - Eläkä sinä huutele sieltä. Minnoon ehkä tehnä paljo turhoo työtä mutt