Verta, terästä ja hevosia- ihan olan takaa
Kirjoitan tarinaa, jollaista en ikinä olisi kuvitellut edes osaavani kirjoittaa. Mutta joskus jutut kirjoittavat itsensä, ne vain tulevat, ja minä ikään kuin merkitsen ne muistiin. Alitajunnassa ilmeisesti hyppii peikkoja(kin), eikä pelkkiä sydämiä ja pulleita enkeleitä. Sain erittäin voimakkaan kässärivision hiljaittain.Sellaisen, josta tietää: tämä tarina on kerrottava! Mutta tyylilaji on sellainen, että itseäni hirvittää. Ehkä hirvitys on turhaa, ehkä tällekin pitää antautua. Tässä katkelmaa tarinan alkupuolelta: Minä olin ollut liian kiltti ja pitkämielinen liian kauan, kunnes musta sappi minussa oli voittanut keltaisen ja olin eräänä aamuna herännyt totuuteen: minun tulee maksaa takaisin velallisilleni. Olin kertonut kaiken veljilleni; Makarios oli sanonut, että ei voi olla osa tekojani, koska hän oli luostarin johtaja ja vannonut väkivallatomuuden valan. Mutta hänkin sanoi ymmärtävänsä. Nikolaos, ritari, sanoi: minä olen sinun rinnallasi kaikessa maailman loppuun asti ja