Ex Libris Minni

OTO eli oman toimen/tehtävän ohessa. Vanha kunnon virkamiestermi, ehkä myös synonyymi ylimääräisille duuneille. OTO on aika monen kirjailijan tilannekuva. Aika harva meistä tekee vain kirjailijan työtä, ja aika harva saa keskittyä siihen säännöllisesti missään hiljaisessa bunkkerissa. On kotona muitakin ihmisiä, eläimiä ja touhuja. Ei voi lähteä residenssitaiteilijaksi. Ja päivätöissäkin pitää käydä, ja/tai opiskella. Mutta silti kuin ihmeen kaupalla tuotosta tulee, palo hommaan on niin kova. Se, että saa kaiken muun ohella ulos yhden teoksen vuodessa, vastaa jo olympiavoittoa. Vähempikin ehkä riittäisi, mutta kovin pitkäksi aikaa ei saa jäädä pelkkien muiden hommien pariin, jos aikoo kirjailijana pysyä. Touhu on välillä myös vähän yksinäistä, koska kirjailijakollegoita ei ihan joka nurkalla tapaa. Päivätöissä on aina se työporukka, jonka kanssa on kiva tehdä. Kirjalijana joutuu sietämään itseään, ja se on aika rajua välillä! Kaikesta tästä huolimatta, ja sen vuoksi- kirjoittam

Joskus kirjan suomennos on niin hyvä, että kääntäjän nimikin jää muistiin. Nina Georgen kirjan "die Mondspielerin" on suomentanut Veera Kaski. Suomenkielise  version nimi on osuvasti "Pieni bistro Bretagnessa". Suomennos on loistava, tyyli säilyy alusta loppuun ja vaikka en ole saksankielistä alkuperäistä lukenutkaan, uskallan suomennosta kehua. Koska ei se kääntäminen helppoa ole, siinä ei riitä kielitaito, vaan tarvitaan pitkä koulutus ja myös kulttuurientuntemusta ja eri aikakausien kielen käytön tuntemusta, ja ties mitä muuta. Lisäksi pitää tavoittaa oikea tunnelma, jos fiktiosta on kyse. "Pieni bistro Bretagnessa" on niin hyvä, että sen voi lukea säännöllisin väliajoin uudelleen. Itse tarina on kiehtova, ja onnistunut käännöstyö säilyttää tarinan tunteen. Ihana kirja! Pieni bistro Bretagnessa kirjapinon päällimmäisenä.

Otsikon loput sanat olivat norjaa, ruotsia osaavat huomanneevat. Pakkoruotsista on paljon puhuttu, teema nousee pintaan ajoittain. Minusta kielten oppiminen on kivaa, ja ehkä itselläni on nk.kielipää. Ruotsia sain opiskella peruskoulussa ja lukiossa yhteensä kuusi vuotta, sitten vielä n.vuoden yliopistossa, koska en saanut heti saksan sivuaineoikeutta, sitä piti silloin hakea. Saksaa oli jostain syystä aina hiukan vaikeampi oppia kunnolla. Kyllä minä sillä pärjään, mutta en vieläkään osaa kirjoittaa saksaa kunnolla. Sittenpä tempauduinkin Englantiin muutamaksi vuodeksi, jolloin onneksi ylläpidin ruotsin taitoa lukemalla Svensk Damtidning-nimistä kuvalehteä ja höpöttelemällä ruotsalaisten kanssa, silloin kun heikäläisiin onnistui törmäämään. Norjalaisia seikkaili kulmillamme vähemmän, pari tapasin ja voi sanoa, että mm. Norjan kansallispäivän bileet ja valtava kalakeittopata tekivät vaikutuksen. Suomeen paluun jälkeen ruotsin kielen taito olikin tarpeen, sillä 2000-luvun alusta hi

Vastikään YLE:n nettiuutisissa oli juttu siitä, miten ihmisten kirjoitustaito rapautuu. Siinä maalailtiin jopa sitä, että kirjoittamisen voisi jotenkin korvata. Ei voi, eikä tule tapahtumaan. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat yhä joillekin saavuttamattomia taitoja, mutta meillä hyvinvoinnissa läsivillä länkkäreillä näihin taitoihin on koulujärjestelmän puolesta etuoikeus. Hyvä ope osaa myös innostaa lukemaan ja kirjoittamaan. Ihmiset ovat aina kertoneet tarinoita, jo kauan ennen kuin kirjoitustaito kehittyi. Se on sitä suullista perinnettä, jota on myös myöhempinä aikoina pystytty kirjaamaan. Mielestäni on myös hyvä muistaa, että ensimmäiset kirjoitusmerkistöt luotiin jo yli 2000 vuotta ennen Kristusta Lähi-Idässä. Kaukoidästä en tiedä, en ole asiaa tutkinut tarkemmin. Kaikenlainen lukeminen ja kirjoittaminen on hyödyllistä. Muistiinpanojen tekemisen käsin auttaa oppimaan, tästäkin on tutkimuksia olemassa. Ei tarvise ruveta lukemaan Dostojevskia, kunhan lukee jotain, vaikka lehtiä