Ex Libris Minni

  Tarina sisältää että kuvitteellisia että todellisia elementtejä. Olipa kerran, ja ehkä myös on,  kaukaisessa As-Suirin emiraatissa vanheneva emiiri Ali P. Rivnt- Imud. Hän oli vanhetessaaan alkanut kaipailla entisiä aikoja, jolloin emiraatti ei ollut pelkkä rapistuva diktatuuri, vaan suorastaan valtava kalifaatti, joskin liitoksistaan repeilevä kansojen koti. Se koti oli todellisuudessa  vaarallisen ummik-mokisin –aatteen huonoon kuntoon saattama sortovaltio , mutta koska jo silloin Ali oli päässyt mukaan valtaeliittiin- joskin pienipalkkaisena aliupseerina- hän oli alkanut kaivata noita oman loistonsa päiviä samalla, kun maailma ympärillä muuttui. Vaimo oli lähtenyt aikoja sitten, ja muutenkin oli aika yksinäistä istua hienoissa palatseissa hännystelijöiden ympäröimänä. Säpinää ukkoutumiseensa Ali alkoi etsiä sotimisesta, jonka hän haaveili johtavan ummik-mokisin aikaiseen järjestelmään. Koska Ali oli saanut sotilaskoulutuksensa kalifaatin aikaisessa erikoisvakoo...

Vanha oppikirja löytyy hyllystä Kansainvälisen politiikan tunkiolla...on otsikko, kun en parempaa keksinyt.  Venäjä, Neuvostoliitto- oli se mikä tahansa milloinkin nimeltään, pystyy ihan mihin tahansa. Jos vain resurssit riittävät. Moraalia, etiikkaa ja kristillistä ja/tai humaania ihmisarvon tuntoa kyseisellä valtiolla on enää yhtä paljon kuin rituaaliteurastusta harjoittavalla saatananpalvojalla. Tuosta tuleekin mieleen, että Venäjä on juuri myös armahtanut useista rituaalisista nuorten naisten murhista tuomitun saatananpalvojan, syynä tämän ansiot Ukrainan rintamalla. Venäjä toimii siis samoin kuin Ottomaanivaltakunta (nyk.Turkki) 1915 armenialaisten kansamurhan aikaan: armahtamalla kaikenlaisia rikollisia hoitamaan hommat. Toivon, että tämän sanottuani minulle lankeaa elinikäinen porttikielto kyseiseen maahan. Ei tarvitse enää mennä; olen käynyt 12-vuotiaana (vuonna 1987) Neuvostoliitossa Moskovassa asti sekä parilla ”Karjalamatkalla”, tämä kaikki riitti sen kurjuuden näkem...

  Alla on yksi suosikkirunoistani, ja sopii jotenkin tähän maailmantilanteeseen ja muistuttamaan tosiasioista. Kun eräs edellisistä puolustusministereistä piti "Venäjä, Venäjä, Venäjä"- puheensa (2007), sitä joko kauhisteltiin tai sille naureskeltiin (minä en, koska mies puhui asiaa)-  tietenkin kauhistusta oli vain tietyissä piireissä ja tietynlaisista maailmankuvista käsin. Ei varmaan naurata enää, ja tietyt vanhan liiton ideologit ovat olleet aika hiljaa.  Onneksi vihdoin vaikuttaa koittaneen sellainen aika, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä sen kummemmin hikeä pukkaamatta. Ja neuvostomeiningin ihailijat alkavat olla hyvin, hyvin vanhoja tai jo poissa keskuudestamme.  Ja uutta polvea kannattaapi kuunnella, Erityisesti pidän Sofi Oksasesta.  https://www.sofioksanen.fi/ Hänen(kin) suvussaan on kokemusta NL:n kauheuksista.  Mutta tässä runo.  Se on kirjoitettu 1930-luvun alussa. Ja 30-luvun lopussa säe "k aukaa, aroilta kohoaa Iivana Julma...

Muutama vuosi sitten kirjoitettu juttu. Nyt kun Sultan-kondomi päätti muuttaa nimensä ilmeisesti muodinmukaisen hyvesignaloinnin hengessä, niin voin sanoa, että minähän tämän(kin) ennustin jo fiktiivisessä tarinassa monta vuotta sitten!  Aktivistista passivistiksi   Boris Kärkkäinen, 36, oli poikamies ja aktivisti. Hän aktivoitui usein ja perusteellisesti, milloin minkäkin asian puolesta tai vastaan, ja joskus jopa kohta sitä vastaan, minkä puolesta oli ensin aktivoitunut. Kiirettä piti, eikä aina itsekään tiennyt tai muistanut, mikä oli aktivoitumisen syy. Mutta kuten sananlasku sanoo, ”hiki laiskan syyvessä, kylymä töitä tehessä”, Boris jaksoi ahkerasti aktivismiaan jatkaa. Palkkatöissä hän kävi välillä, milloin sattui lomittajankeikkaa saamaan. Boriksen mummolla oli ollut joskus kirjailtu huoneentaulu, jossa luki: ”Ennen kuin aamulla kotoasi lähdet, mietit mitä hyvää voit Herran kunniaksi tehdä”. Boris oli tehnyt visakoivusta ja vanerista ja polttotekniikalla sitä mu...

Piti käydä palauttelemassa kirjoja yliopiston kirjastoon. Kävelin sinne, ja tulin bussilla pois. Kaupungilla käpsehtiessä ehti nähdä ja kuulla monenlaista, vaikka Joensuu ei (onneksi) mikään Iso Omena olekaan. Kuulo pelaa sen verran hyvin, että ihan kuuntelematta kuulee kaikenlaista. Täytyy kyllä todeta, että v*tun loihtamista kuulee liikuskellessa verrattomasti enemmän kuin ennen vanhaan. Kyllä ennenkin noiduttiin, mutta ei julkisella paikalla. Eikä sen ikäisellä suulla, että sen naisentavaran näkeminen lähietäisyydeltä on vielä vasta unelmissa, vaikka ihan varmasti ja valitettavasti sitäkin vehjettä on ruudulta tullut nähtyä joko vahingossa tai kaverien kanssa töljäillessä. V*ttua eivät viljele vain esimurrosikäiset ja vähän vanhemmat pojanklopit. Sitä kyllä kuulee muistakin suista. Kerran kaupan jonossa sievä ja nätisti meikattu neitonen päräytti v*ttua niin kuuluvasti, että käännyin ympäri ja katsoin mitään sanomatta tylleröä silmiin. Onneksi jonkinlainen häpeän välähdys kävi hänen...

Tutkimustyötä armenialaisten kansanmurhan parissa voi tehdä maksimissaan neljä tuntia päivässä. Tänään pystyin kahteen. En ole "oikea" tutkija, vaan kirjailija joka tutkii aihetta romaania varten. Välillä tulee olo: miksi, Luoja, laitoit päähäni tämän idean? Olen ihminen, joka ei kestä katsoa väkivaltaa, en pelaa mitään räiskintäpelejä enkä muitakaan pelejä (no, paitsi Kimbleä, Eläintornia ja Muumilottoa jne.) Ja nyt minulla on laajamittainen taustatyö aiheesta, jossa väkivalta on niin käsittämätöntä, että aivot eivät siedä sitä kuin osissa. Tässä vaiheessa varoitus; tämä bloggaus sisältää esimerkin armenialaisiin raskaana oleviin naisiin kohdistetusta väkivallan muodosta.  Koska jostain syystä tämä aihe vain tuli/putkahti/annettiin minulle, se täytyy kohdata. Toki se on jossain mielessä myös vienyt mukanaan, kiehtonut, onhan armenialainen kultuuri yksi maailman vanhimpia kristittyjä kulttuureja, ja muutenkin vanhimpia sivilisaatioita. Kun mennään nykyhetkeen, on olemassa enä...

Sain vähän aikaa sitten kolmen pienoisromaanin kokoelman eteenpäin. Seuraavan 1,5 vuoden ajan työskentelen tiiviisti armenialaisten kansanmurhan aikaan sijoittuvan historiallisen romaanin parissa. Taustatyö alkoi jo viime vuonna, ja jatkuu. Aihe on sen verran raju, että terapiavaikutuksen takia on välillä kirjoiteltava ihan muuta, sellaistakin mitä ei välttämättä ikinä tule menemään julkaisukynnyksen yli. Tämä tarina kertoo vuodesta 1980, jolloin olen itse ollut asiakkana päiväkodissa, mutta kaiken kaikkiaan tämmöisen kirjoittamisessa on 1980--luvulla lapsuuttaan eläneen muistumista hyötyä. Silloin ei tarvinnut varoa jokaista sanaansa, ja addiktoivat digihärpöttimet ja interhelv...netti loisti poissaolollaan. Toki ei mikään aika pelkkää onnelaa ole, 80-luvulla tupankankäryä oli joka paikassa (no, melkein), kaikissa autoissa ei ollut turvavöitä (ja jos oli, ei juuri käytetty), lasten turvaistuimista puhumattakaan, ja niin edelleen. Mutta silti: pakko myöntää, että aika oli mielikuvituks...