Kekkosen kahvit: aihetta juhlaan

Sain vähän aikaa sitten kolmen pienoisromaanin kokoelman eteenpäin. Seuraavan 1,5 vuoden ajan työskentelen tiiviisti armenialaisten kansanmurhan aikaan sijoittuvan historiallisen romaanin parissa. Taustatyö alkoi jo viime vuonna, ja jatkuu. Aihe on sen verran raju, että terapiavaikutuksen takia on välillä kirjoiteltava ihan muuta, sellaistakin mitä ei välttämättä ikinä tule menemään julkaisukynnyksen yli. Tämä tarina kertoo vuodesta 1980, jolloin olen itse ollut asiakkana päiväkodissa, mutta kaiken kaikkiaan tämmöisen kirjoittamisessa on 1980--luvulla lapsuuttaan eläneen muistumista hyötyä. Silloin ei tarvinnut varoa jokaista sanaansa, ja addiktoivat digihärpöttimet ja interhelv...netti loisti poissaolollaan. Toki ei mikään aika pelkkää onnelaa ole, 80-luvulla tupankankäryä oli joka paikassa (no, melkein), kaikissa autoissa ei ollut turvavöitä (ja jos oli, ei juuri käytetty), lasten turvaistuimista puhumattakaan, ja niin edelleen. Mutta silti: pakko myöntää, että aika oli mielikuvituksen kehittymiselle otollista, niin hyvine kuin pahoinekin puolineen. Ja kun piti korvansa auki, kuuli kiinnostavia asioita. 

Tämä tarina kertoo Ahdista ja Urhosta, veljeksistä, joilla on tapana järjestää Urko Kekkosen syntymäpäivänä (3.9.) joka vuosi juhlat.

 

Kekkosen kahvit oli jonkinmoinen perinne. Se oli alkanut siitä, kun Urho oli kerran sanonut että eikö se näin pitkäaikaisen presidentin merkkipäivää pitäs jo kansalaistenkin alkaa muistamaan. Kerttu-emäntä vähän tuhahteli, kun Ahti ilmoitti että oli taas Kekkosen kahvit tulossa. Edellisvuoden kahvit olivat menneet törpöttelyksi. Toisaalta ei Ahti kova juomaan ollut, muutaman kerran vuodessa veljensä kanssa kauhtui ottamaan hiukkasen. Mutta Urho oli vilkkaampi, viisi vuotta veljeään nuorempi, keksi kaikenlaista pähkähullua ihan selvänä ollessaankin. Ahti oli kolmenkymmenenviiden, kolmekymppinen Urho vaikutti välillä teinivokkelolta. Oli sillä kihlattu morsian, itseään nuorempi, joka ei varmaan osannut Urhoa tasoittaa mitenkään.

Ahti kävi kaupassa, ja viinakaupassakin. Alkossa oli uusi myyjätär, permanenttitukkainen vähän vanhanpiian oloinen ilmestys, sellainen väritön tantta, jolla oli naama vähän kurtussa koko ajan. Ei Ahti sellaisia pelännyt, Alkossakaan, mutta kyllä sitä vähän ajatteli, että voisiko asiakaspalvelutyössä olla vähän nätimpi ja virkeämpi.

- Ja mitä saisi olla? kysyi myyjätär, seisoen siinä kohdalla hyllyä mihin oli sijoitettu väriviinat.

- Ka jos ei alempia veroja niin ainahi sitten viis pulloo Ilimajoen kirkasta, sanaili Ahti leppoisasti. Ei kiherrellyt myyjätär myönteisessä hengessä, ei niin kuin uusi postineiti tai oma akka hyvällä päällä ollessaan. No, kunhan tulisi kossua.

- Anteeksi kuinka? myyjätär ihmetteli.

- No sitä Koskenkorvoo. Viis kappaletta.

Myyjätär huikkasi ”kiitos” oikein venyttäen, ja latoi viisi pulloa viinaa muovipussiin. Ei kysynyt, saisiko olla muuta.

Ahti maksoi ja ajeli kotiin. Ryynäsen tienhaarassa seisoi Putkosen vähän luojalta saaliiseen jäänyt poika sadetakki ja kumisaappaat päällä, vaikka oli poutakeli. Housuja ei näyttänyt olevan ollenkaan. Ahti hidasti pojan kohdalla, pysäytti, veivasi ikkunan auki.

- Mitteepä se Ilmari. Ootko minne mänössä?

Poika, jo täysi-ikäinen mutta vähän lapsen oloinen, pyöritteli päätään.

- Jeesusta ootan. Oli lappu puhelinpylyväässä, jotta se on tulossa, ollaanko valamiita.

- Niinkö se…no meinasitko tuota pitkään oottoo, jos se ei vaikka tännään tänne aski kerkiä? Lähe vaan miun kyyvissä pihhaas, varmaan äitilläs on ruoka valamiina, Ahti maanitteli.

- En lähe kiitos. On se Jeesusta ootettava, ainahi pimmeen tulloon asti, Ilmari totesi päättäväisesti.

- Ja Ryynäsen risteyksessä nimenomaan on se tulemisen paikka?

- No se lappu oli ison tien risteyksessä, mutta en mie sinne mäne kun isä on kieltännä.

- Hyvä niin, no hei vaan, sanoi Ahti ja jatkoi matkaansa. Tiesi, että kotona saattaisi Kerttu jotain Alkon pussista sanoa. Että pitikö ne Kekkosen kahvit viinalla järjestää, varsinkin kun veljes tuo sitä litkua lissää kuitenkin. Ahti valmisteli vastauksen: eihän se Urkin päivä oo kun kerran vuujessa ja onhan se sentään resistentti.  Osulasta hän oli kuitenkin ostanut Kertulle suklaapötkyn lepytykseksi. Joskus hän sitä toi, ja Kerttu oli mielissään, vaikka supatteli, että elä minnuu syötä, ruppeen vielä tässä lihomaan. Ahti vastasi, että pittää sitä vähän lihhoo olla tilanemännällä, etteivät käy sanomaan että vesisekkoo velliä keittäävät ja isäntä on niin pihi että voita ei syyvvä kun pyhänä ja sillonkii vaan nimeksi.

Ahti oli ostanut myös ison punakuorisen pallojuuston, kyynärvarren mitallisen gotleria ja muutaman pullon keskiolutta. Sitä oli jo yksitoista vuotta saanut ihan kaupastakin, ei tarvinnut Alkon tiskille jonottaa. Lapsille hän oli ostanut pullot keltaista limpparia, johon Kerttu varmaan sanoisi, että ylimääräistä lellimistä, kun ei oo ees saunailta, ja hampaat männöö. Siihen ei Ahti vielä osannut keksiä vastausta.

Ahti ajeli kotiin tupakka hampaissa, viskasi tumpin pihasoralle ja lauleli pätkän Kotkan Ruusua. Lasten naamat olivat lasikuistin ikkunassa kiinni, ne aina halusivat nähdä mitä isä toi kaupalta.