Miehiä pöytälaatikon uumenista
Kaikenlaista löytyy pöytälaatikosta. Tässä haparointia miesnäkökulman parissa.
MIKA
Lääkäri on pitänyt esitelmän
lääkkeistä ja terapiasta.
Sairaalapastori on käynyt
hupattelemassa. En kehdannut sanoa tuolle mukavalle tädille, että olen
ortodoksi. En oikeastaan halua, että oman kirkon pappi kiitäisi tänne nyt.
Nimittäin ne kiitävät, kun ilmoitus tulee, asiasta kuin asiasta. Yöllä,
päivällä, ja jos auto hajoaa ne tulevat vaikka juosten. Kun Sanna synnytti
kaksosia ja tilanne oli aika tiukka, Markus otti ja soitti. Isä Petri tuli,
keskellä yötä. Mustakaapu saapuu,
ajattelin silloin houreisesti. Istuttiin sairaalalla koko suku.
Isä Petri toimi rivakasti, kuin
intissä, ajattelin silloin. Se paimensi meidät sairaalakappeliin. Se oli
nykyiseen tyyliin vaimean ekumeenisesti sisustettu. Isä Petri ilmoitti, että
nyt rukoilemme lakkaamatta, ja jos väsytte, hän jatkaa, ei huolta. Se tempaisi
salkustaan Jumalanäidin Tihvinäläisen ikonin ja sytytti tuohukset, antoi niitä
meille käsiin.
Sanna ja lapset jäivät eloon, mutta
lääkäri oli sanonut, että yhtään enempää lapsia ei kannattanut tehdä, jos
halusi elää.
Hämärästi muistelen, että meillä idän
kirkossa itsemurha ei ole mikään oma päätös, vaan hengen riistäminen itseltään
on kerrassaan ankarasti kiellettyä. Mitähän yrityksestä seuraa, kun jäin
henkiin. Tarvitseeko sitä tunnustaa. Olen viimeksi ripittäytynyt viisi vuotta
sitten. On vähän jäänyt. Pitäisikö sitä nyt sitten yrittää. Tarvitsenko minä
äitikirkon apua, vai pitääkö ruveta syömään lääkkeitä. Vai sekä että. Mitä se
lääkäri on papereihini kirjoittanut, sen haluaisin tietää. Punnitsen, onko
pakko mennä terapiaan. Jos saan valita valitsenko terapeutit vai mustakaavut,
valinta on selvä. Kaapuväki voittaa kuus-nolla. Silloin otan ja soitan isä
Petrille. Sanon, että olen mennyt vähän sekaisin, saataisiinko minut kuntoon.
Mutta vielä en soita minnekään.
Ovi käy jälleen.
Markus on siinä.
Oma veli.
Alkaa itkettää.
