Kihlaparin vierailu Korhosessa

Tämmöisen tarinan löysin julkaisemattomat-osastolta koneelta. Laitanpa sen tänne luettavaksi, ihan ilmaiseksi. :)

Rasisti

 

Erkki Korhonen oli antaumuksellinen, vakaumuksellinen rasisti ja antisemiitti. Erityisenä intohimona ja pääasiallisena harrasteena oli nimenomaan rotusyrjintä, juutalaisvastaisuuteen kun tuntui olevan omassa elinpiirissä vähemmän mahdollisuuksia.

Hän oli perehtynyt rasismiin jo pidemmän aikaa, pääosin kotipaikkakunnalta käsin ja lehtien sekä internetin avustuksella. Erkin mielestä rotujen ei pitäisi antaa sekoittua, siitä ei seurannut mitään hyvää, tuli oudon näköisiä ja värisiä ihmisiä. Oli paras antaa mustien olla mustia, sekoittamatta niitä valkoiseen tai keltaiseen rotuun. Pahin sekoitelma tämän kuuttakymppiä lähestyvän kainuulaisen koneyrittäjän mielestä oli mustan ja keltaisen sekoitus, siitä tuli hänen mielestään ”yön yli kuksassa seisoneen maitokahvin värinen mulatti. ”

 

Eräänä keväisenä lauantaina Erkki luki sanomalehteä päiväkahvipöydässä, aivan erityisen keskittyneenä. Pirkko-vaimo näki miehen pään liikkeistä, että nyt oli taas lehdessä jotain, josta ukko saisi vauhtia harrastukseensa.

- Tuollahhii sosijalistilla on samanlainen isoperseinen bantuheimon akka ku Urpo Leppäsellä aikanaan, Esko kommentoi lehdessä ollutta kunnallispoliitikon kuvaa.

Pirkko hymähti. Oli parempi olla ottautumatta ukon puheisiin, riita siitä vain tulisi. Kun Erkin antoi puhua itsekseen, siitä syntyi tulinen monologi, johon ei toivottukaan osallistumista. Mies viskoi itse vettä omaan myllyynsä.

Erkki taittoi lehden kokoon.

- Lähen käymään Kajjaanissa, hän ilmoitti.

- Kerkeekö se illaksi takasin. Kun tuo Enni sen pojan näytille, Pirkko tiedusteli. Yliopistossa opiskelevalla tyttärellä oli vakituisempi poikaystävä, jota kotiväki ei ollut vielä tavannut. Vain etunimi tiedettiin, se oli Joni. Nilsiästä kuulemma alun perin, savolainen siis, kotiväki päätteli.

Ellei ole niitä siirtolaisia, oli Erkki todennut, tarkoittaen Salmin evakkoja. Pirkko ei ollut jaksanut ääneen lohkaista, että tuskin Nilsiässä syntynyt parikymppinen poika oli ehtinyt olla evakossa missään kun sodan päättymisestäkin oli kohta kahdeksan vuosikymmentä. Erkki piti ortodoksisia tapoja outoina, unohtaen sopivasti omassa suvussaan olleen vienalaisia starovieroja,  vanhauskoisia. Niistä ei puhuttu, niin kuin ei siitäkään että Erkin Hulda-täti oli asunut miesten vaatteita käyttävän ystävänsä Irmelin kanssa taitelijakommuunissa Porvoossa.

- Toivottavasti ei oo se vävyn tekele  lestaatiolainen eikä hippi, Erkki totesi pöydästä noustessaan.

Kajaanista palattuaan Erkki huomasi, että pihalla oli vieras auto. Oli siis tyttö jo ehtinyt tulla sen uuden kaverinsa kanssa.

Olohuoneesta kuului iloinen puheensorina. Savolaisella nuotilla haasteleva nuori mies, päätteli Erkki.

Vaan tulipa yllätys. Sohvalla istui Ennin vieressä mies tumma kuin Kenian yö.

”Patamusta neekeri”, oli Erkin ajatus. Ääneen hän ei sentään sitä päästänyt.

- Isi! Tässä on Joni, kuului tyttären ääni Erkin päässä.

Musta mies nousi sohvalta ja tuli kättelemään.

- Päevee. Minä oon Kettusen Joni, mies esittäytyi. Kädenpuristus oli jämäkkä. Piuhat eivät yhdistyneet Erkki Korhosen aivoissa enää ollenkaan, synapsit olivat sekaisin. Tyttö oli raahannut kotiin jonkun hottentotin, joka yhtä kaikki puhua lättyytti selvää savoa. Miten sen nimi oli Kettunen. Nilsiän Kettusia?

- Päevee, Erkki Korhonen sanoi automaattisesti.

Pirkko näytti sädehtivän. Siinä oli aitoa iloa ja jotain vahingoniloa seassa. Erkki katsoi kysyvästi vaimoonsa. Ja vähän tarkemmin tyttäreensä, jota ei ollut nähnyt pariin kuukauteen. Tyttökin näytti jotenkin hehkuvaiselta.

- Voi Erkki kuule, sinusta ukkia jo leivotaan. Nuoret on menny kihloihin, jouluks saahaan taas lapsenlapsi, hehkutti Pirkko onnellisena. Heidän Jarmo-pojallaan oli pari lasta, joista toinen jo koulussa.

- Niin, isi. Jonin oli kyllä tarkotus ihan sulta minun kättä pyytää mutta eihän meillä olla niin vanhanaikaisia, eihän, Enni hihitti.

- Ee..ei olla, Erkki sanoi, kun ei muuta osannut. Hän oli jähmettynyt niille sijoilleen. Pirkko kiirehti apuun.

- Taitaa olla tuleva ukki vähän hämmästyny, pikku tyttönä Enniä pittää vielä, Pirkko naurahteli ja työnsi Erkkiä huoneesta pois, - käyväämpä isännän kanssa tähän vähän lissää kahvileipää sun muuta.

Nuoret jäivät keskenään, ja Pirkko istutti miehensä keittiön pöydän ääreen.

- Taitaa Erkillä olla kovat ajat, vaimo maalaili.

- No helevetti. Eikö riittäny se että oma siskos viijenkympin villityksessään terhenti jonkii nokilerssin perässä Mombasaan, vai mihin pirruun se nyt lähti. Ihtiään nuorempi olkimajan asukki vielä.

- Nyt saanen huomauttaa että John Paul on yliopisto-opettaja ja taidemaalari eikä mikkään olkimajan asukki, Pirkko muistutti.

- Olokoompa vaikka Tikkurilan värisilimän sävytysmestari, vaan meijän tyttö on raahannu tänne mustan savolaisen.

- No ei siellä Savossa oo kenenkään väriä määritetty. Ei luve Iisalamen Sanomien etulehellä että täällä sitä pittää olla tammikuun hangen tai sianporsaan persieen värinen valkolainen, jotta käypi Savon asukkaaks. Nyt saapi Korhonen luvan pittää turpasa tukossa. Lasta oottaavat ja ihan sillä tuolla pojalla on tosi meininki naimisiin männä Ennin kanssa. Sano mulle niin heti. Uskovainen poika tämä Joni. Äitinsä perrään ortodoksi, kuuluu veljensä olovan pappina Nurmeksessa. Siinä sulle sulattamista, ruppeehan etistymmään kohti nykyaikaa, Pirkko veisteli tyytyväisenä.

Erkillä oli vaikeuksia yhdistellä asioita. Tummanruskea savolainen ortodoksi oli laittanut Ennin paksuksi. Naimisiin? Että mitenkä?

- Taitaa olla aika lopetella rotusorron ja muun nurkkakuntasuuven kanssa telekkuaminen, Pirkko ennusti, - jos vielä niitä juttuja horajat, niin minä muutan kirkolle ommaan asuntoon ja käyn maistraatissa pistämässä eron vetämään. Saatampa vielä rueta tanssikurssilla käymään sen mukavan mustasilimäsen postinkantajan kanssa, jota aina juutalaiseks konkkanokaks tituleeraat. Eikä se oo muuten juutalainen, vaan Krimin tataari, eli muslimi!

Erkki Korhonen mietti.  Tämmöiseksikö oli maailma mennyt, ja koko elämä. Hän taisteli nuorten vierailun jotenkin läpi, meni sitten illalla lohduttautumaan huoltoaseman ukkoparlamenttiin. Voivotteli siellä tuskaansa kavereille. Hirveästi vastakaikua ei tullut. Huuskosen Jussi kertoi löytäneensä treffisivustolta itselleen uuden emännän, näytti kuvaa: siinä oli rehevä ja rintava tummaihoinen nainen kukkamekossa. Lapinlahdelta, maatalouslomittaja, Winona nimeltään. Ukot ihastelivat kuvaa, Erkki ei uskaltanut voivotella tumman kaunottaren nahan väriä. Sairasen Pauli muisteli lämmöllä Israelin matkaansa jolla oli tutustuttu tulevaan vävyyn, kertoi tyttönsä tavanneen kibbutsilla mukavan juutalaispojan. Kervisen Onni oli sitä mieltä, että Erkki sai olla tyytyväinen kun tytön poikakaveri oli tuommoinen rehti kunnon mies, eikä mikkään kuljailija. Että ihan naimisiin, se kun oli nykyajassa hieno juttu, kun kaikki vaan synnissä elivät.

Huoltsikan kassan takaa Schwartzin Mira hymyili leveästi ja huikkasi ääneen ”amen”, oli ihan pakko kuultuaan ukkojen jutut. Samassa seurakunnassa käyvä Onni näytti peukkua. Mira oli pari vuotta sitten itsekin tutustunut Erkko Korhosen sisäiseen maailmaan, kun tämä oli soittanut huoltoaseman päällikko Monoselle, että teijän kassan takana seisoo joku mustalaistyttö, mänkee hiijessä kahtomaan. Oli siihen Mononen todennut, että niin pittääkin seistä kun Mira alotti meillä tänään työt.

Ei ollut Erkin apartheidajattelulle vastakaikua missään. Sen totuuden kanssa piti nyt vain jatkaa elämää.

Sen pituinen se.