Unimaailman ihmeellisyyksiä ja mieshahmoja
Tästä aasinsiltana unimaailmaan, jossa kyseinen säveltäjä-sanoittaja-soittaja esiintyi. Olin unessa jossain viestintäalan (jolla olen myös toiminut ja tulen jatkossa toimimaan freelancerpohjalta) seminaarissa. Puhuin samalla puhelimessa Tuomas Holopaisen kanssa. Aiheena oli se, että pitäisi päästä pitämään palaveri nyt ihan livenä, puhelinkokoukset ei enää riitä.
Kuvittelenko rupeavani joksikin musiikkialan tyypiksi, kun näen tuommoisia unia? Ei riitä lahjat minulla. En edes kuvittele, että osaisin sanoittaa yhtään biisiä. Ehkä se on vain tämä pandemia-aika, jolloin ne palaverit ovatkin aika pitkälle muualla kuin livenä.
Katselin tässä varsinaisen työn ohessa (joka on tällä hetkellä opinnot + parin käsikirjoituksen retusointi ja hieman kirjoittamista) huvikseni muutamia keskeneräisiä juttuja, joissa olin halunnut kirjoittaa minä-muodossa miehen ajatuksia. Se on aina vähän niin ja näin, kun astuu vastakkaisen sukupuolen asemaan, että meneekö se oikein. Toisaalta, kannattaako sitä miettiä liikaa?
Osa jutuista on sen verran roisia kamaa, että en laita niitä kuin ehkä aikanaan paperisen kirjan kansien väliin. Tämä kun on julkinen blogi, en paina tänne ihan kaikkea. Tässä suosikkikatkelmiani noista muutamista kirjoitelmista.
Mika-nimisen hahmon ajatusvirtaa:
Olimme Katrin ja Esan luona, kivijalkaan
asti velkaisessa rantatalossa viettämässä tätä juhlista turhinta. Nelikymppiset
ihmiset koettamassa olla nuoria ja virkeitä. Kaikki paikallaolijat olivat
lykkineet lapsensa mummoloihin tai kummiloihin. Minun ei onneksi tarvinnut,
eikä mukana ollut naistakaan vahtimassa otinko shampanjalasista vissyä vai
vodkaa vai niiden sekoitusta. Laura oli ilmoittanut, että tarvitsi tilaa
miettimiseen. Olisi edes suoraan sanonut, että tämä oli tässä. Olisi vaikka
kiljunut, että saatanan itsekäs keskenkasvuinen sika mieheksi, niin kuin
minulle oli eräs toinen kerran suvainnut huutaa. Enkä minäkään ollut osannut
sanoa mitään oikeaa, en ajoissa, en myöhässä, enkä kyllä monessa kohtaa
muulloinkaan. Nyt Laura oli miettimässä siskonsa luona Lappeenrannassa. Sen
saattoi kuvitella: Petra, tuo tatuiointien peittämä naispuolinen Lemmy
Kilmister (ulkonäkönsä puolesta), kähisisi sille että ilman muuta eroon siitä
miehestä.
Tämä on vielä nimetön hahmo:
Mutta Nastjan ilmoituksesta alkoi vapaus. Peto minussa heräsi, tempoi elämään alistetun miehen nahan alta. Se paskansi naistenlehtipinon päälle, rähisi, että ota mies paikkasi tässä kaikestasuuttuvien feministien kyykyttämässä maailmassa, jossa kukaan ei saa enää olla muuta kuin se mitä joku kaakattava politbyro on määritellyt. Ole mies, älälä kilttipoju, ole karju äläkä salvettu ruuna, jolla ei ole muuta tekoa kuin ruuanlaitto, television katsominen ja kylläkulta-lauseen lausahtelu sopivan pehmein äänenpainoin.
Karju, ärjy, jumalauta, huuda,
ravistele kahleet yltäsi ja vapaudu. Älä kumarra enää mitään. Ällä lepyttele
kärttyistä akkaa, joka vetoaa mielenailahtelunsa syyksi milloin minkäkin,
vaikka oikeasti se on sinkeänä siitä kun ei uskalla antaa tilaa sille omalle
Pedolleen, sille väkevälle naaraalle, joka se oli vielä silloin kun tapasitte.
Silloin kun se ei vielä ollut mennyt kaiken maailman kursseille ja alkanut uskoa
vaikka mihin norsunkärsäisiin hindudevoihin. Ja siihen, että tunteista pitää
olla koko ajan puhumassa ja niitä tunnistamassa.
Sama hahmo jatkuu:
Siitä se ei tykännyt. Meni siskonsa luo yöksi ja lähetteli viestissä jonkun
intialaisen guruämmän viisauksia, joista ei saanut mitään selkoa. Olivat
varmasti siskon kanssa kiskoneet viinipullon tai pari ja haukkuneet minua. Se
siitä mindfullnessista ja läsnäolon voimasta. Kun mentiin syvien totuuksien
äärelle, ei auttanut aurinkotervehdys, ei lehtikaalijuoma, ei Rakasta Universumia-hölinä.
Mentiin alueelle, jossa haisi rehellinen paska ja hiki ja jossa silopinnan alta
putkahti esiin aito rosoisuus, oikea kynnöspelto, ärjyvällä Ursuksella
muokattu, ukrainalaisen mahorkkaa sauhuttavan vehnänviljelijän syviksi vaoiksi rouhima.
Ja vielä sama:
Hän oli jättänyt käteni vapaaksi,
mutta käski pitämään ne niskan takana. Tiesin, että en saanut koskea itseeni.
Sain tehdä vain sen, mitä Valtiatar käski.
Se oli todellista vapautta. Tämä puoli minussa, samoin kuin Petokin, oli oikein ja hyvää ja totta. Tiesin myös, että Valtiattaren jälkeen minun piti löytää Alistuja, koska minussa oli molemmat puolet. Vasta Valtiatar oli opettanut minulle se, löytänyt minusta totuuden, jota kukaan muu ei ollut osannut nähdä, eikä ottaa vastaan, silloin harvoin kun olin uskaltanut yrittää.
Jarkko-niminen hahmo:
Kiitos, veljeni. Lakkasit olevasi kultapoika, kaikkien poikien sankari-arkkityyppi. Nyt minullakin on mahdollisuus edes tuntea kuuluvani tähän perheeseen (perseeseen, ajattelen), johon geenit minut sitovat.
Muutama sana, selkeästi ja harkitusti
heitettynä, on keikauttanut kaiken päälaelleen tässä tekopyhien
sievistelijöiden ja aina ylöspäin kiipivien pettuleipäveristen
selkoskansalaisten porukassa, jossa kuvitellaan itsensä muita paremmaksi vain
siksi, että suku on asunut samalla tontilla ehkä nuijasodasta (liioittelua)
asti, ja suvussa oli todistettavasti yksi körttipappi.
Siitäpä ei puhuta mittään, että on
myös muutama juoppo, tappaja ja hullu. Oli isoisoukki nylkenyt yhden
vienalaisen jätkän naisriidan takia, ihan nylkypuukolla tappanut ja nahan
irrotellut, raadon polkassu suohon ja nahasta tehnyt hevoselle päitset.
Piissari kun oli tullut pidättämään, oli iteltään sen eessä puukolla oman kurkun
aukassut, ettei tartte Siperiaan asti kiviä kantelemmaan. Karhukoirat oli syöny
ihmisen suolia pihalla, ja tuore leski oli sanonut että viekää tuo männessänne
ja syöttäkää vaikka susille, tätä leskeyttä oon mie oottanu siitä asti kun
tähän suostuin hyväuskosena tyttöpäänä. Ei
tuo pysynyt kotona ku syömässä ja lyömässä, muut ajat juoksi huoriin perässä.
Näin meijä suvussa. Totta kaikki.
Mummo kerkes kertoo tuon ja parempiakii, enneku lähti Taivaan isän kottiin.
Sanoistasi, kiitos, veli, velloseni.
