Savolainen arkeologi

Laitan tarinan alun tänne vapaasti luettavaksi. Ehkä joskus vielä novellikokoelmaakin pukkaa.

Indiana Väänänen ja diplomaattinen selkkaus

Arkeologi Indiana Väänänen ahersi kaivauksillaan Pörsänmäessä.

Hän oli aamupäivän aikana löytänyt jo 1970-lukulaisen markan kolikon, haalistuneen neuvostoliittolaisvalmisteisen kumisaappaanvarren ja hauskan, erehdyttävästi lapsen jalan muotoisen litteän kiven, jota arveli kampakeraamisen kauden työvälineen osaksi.

- Viänänen syömään! kuului kirkas naisenhuuto jostain kaukaa, mutta selvästi.

- En kerkii vielä, arkeologi mutisi itsekseen löytönsä äärellä. Markan hän pisti taskuunsa, kumikkaan varren mukana olleeseen pussiin, ja erikoisen kiven hän kietoi kangasnenäliinaan ja laittoi reppuunsa.

- Täätyy lähettee se museovirastoon, ossoovat sannoo kuinka vanaha se on, Indiana Väänänen supatti vielä. Kuusen latvassa keikkuva varis rääkäisi ihan kuin olisi nauranut.

- Eläkä sinä huutele sieltä. Minnoon ehkä tehnä paljo turhoo työtä mutta sitä ee koskaan tiiä, millon onnistaa, arkeologi vastasi varikselle.

Indiana Väänänen laittautui kotimatkalle. Pihalla odotteli vaimo Leela megafoni kädessään. Leelan oikea nimi oli Leilani, havaijilaista alkuperää, mutta Savossa se oli väännelty Leelaksi, oli helpompi lausua. Leela käytti megafonia miehensä kutsumiseen, koska ukko oli enemmän kaivauksillaan kuin kotona, eikä se silloin vastannnut puhelimeen.

- Oon tässä aatellu, että pitäskö sinun Intiaana välillä kaevoo muuallakkii ku omilla ja Patrosen mailla. Suattas löytyvä jottain uutta…, emäntä ehdotteli. Patronen oli hövelisti antanut luvan kaivella omaa metsäänsä, koska keitteli siellä pontikkaa, ja Väänänen tiesi sen.

- Nii, no, onhan se…, arkeologi pohti ja kiskoi kumikenkiä jaloistaan.

- Ja nyt suat olla loppupäevän pihassa penskain kanssa, minä lähen kahtomaan karitsoeta Huttuseen, vaimo ohjeisti. Väänäsillä oli kolmevuotiaat kaksoset. Arkeologi oli ollut pitkään poikamiehenä, kun ei ollut uskaltanut sitoutua. Sitten oli tullut kohtalokas arpajaisissa voitettu Hawaijin-matka kymmenen vuotta sitten: nelikymppinen arkeologi oli kaivellut maata palmun juurella ja mutissut ääneen perkeleen laavakiven juuttaista, kun Leilani, paikallinen puutarhuri, oli pyöräillyt ohi.

- Mitteepä etit? oli Leilani kysynyt, selvällä savon kielellä. Hänen äitinsä oli Sukevalta.

Sen jälkeen oltiin sahattu suhteessa lentokoneilla ees taas jokunen vuosi, kunnes Leilani oli ilmoittanut että se on joko tai. Siitä säikähtäneenä arkeologi oli tehnyt valinnan ”joko” ja kosinut. Hyvä päätös se oli ollut, vaikka Leela tuppasi aina pyrkimään johtoon. Ehkä se oli hawaijilaisen isän perintöä; Väänäsen appi oli ollut Mauin saarella kansanparantaja, shamaani ja lisäksi paikallinen poliisipäällikkö, ja aktiivinen puolueessa joka vastasi suomalaisen kepun ja eläkevakuutusyhtiön yhdistelmää.

Leela lähti katsomaan Huttusen karitsoita. Arkeologi söi iltasen lasten kanssa ja laitteli nämä sitten nukkumaan. Urho Michael  ja Taisto Matthew olivat uhma-iässä, ne vaativat iltasaduksi taas Vänrikki Stoolin tarinoita, Nalle Puh ei jaksanut kiinnostaa yhtään. 

- Luve tuas se Kaks’ Rakuunaa, Urho vaati.

- Yhdess’ Saimaan rantamalla, ovat kasvaneet, saman kurkihirren alla, veikkoin’ otelleet, Taisto lausui ulkomuistista. Molemmat pojat kikattivat.

- Nyt pittää jo asettua tae luven Kekkosen myllykirjeitä, Indiana uhkasi.

- Ee niitä, pojat kauhistuivat.

Luettiin siis Vänrikki Stoolin tarinoita, ja vartissa olivat molemmat pienet Väänäset sikiunessa.

Indiana Väänänen hivuttautui toimistohuoneeseen ja tutkaili kiinnostavaa kivilöytöään. Se oli tumma ja pääosin aivan sileä, ja sen toisessa päässä oli pieniä uurteita. Arkeologia vähän nauratti se, miten paljon se muistutti lapsen jalkaa, aivan kuin joku olisi tehnyt valoksen pikkuisesta jalkapohjasta. Siinä pirtin hiljaisuudessa hän huomasi, että kivi ikään kuin siritti vähän.

- Mittee helevettiä, arkeologi hämmästyi.

Kyllä se siritti. Ja kun sitä piti kädessään, tuntui kuin se olisi välillä sykähtänyt jotenkin.

- Huh huh, Indiana Väänäneseltä pääsi, vähän jo säikähtäneen oloisesti.

Hän pisti kiven työpöydän laatikkoon, ja ajatteli, että tutkisi sitä aamulla uudestaan. Jos hän vaikka kuvitteli sirityksen…

Kivi unohtui arjen tiimelyksessä, kun oli lasten ja harrastuksen lisäksi hoidettava tilaa- kymmenen lammasta, kaksi suomenhevosta, jokunen hehtaari luomuperunaa. Lisäksi Leela pyöritti käsityötuotteiden verkkokauppaa, ja oli joskus torillakin myymässä.

Mutta kohta kivi muistutti itsestään.  Viikon päästä arkeologin löydöstä pihaan kaarsi aamulla musta auto. Siitä purkautui mittatilauspukuun pukeutunut mies, jolla oli metalliselta näyttävä salkku. Toiselta puolelta nousi yhtä virallisen näköinen nainen. Kuski jäi autoon.

- Onko Jehovat alottanneet jonku uuven kampanjan kun Audilla ajeloovat, Leela ihmetteli ikkunasta katsoessaan.

- Minäpä mänen sanomaan, että meellä ee osteta mittään eikä uskota muuhun kun hawailijaisiin kahunoehin, Indiana Väänänen tormistautui.

Hän kohtasi vieraat ovella.

- Huomenta, sanoi salkkumies, ja näytti korttia, jossa luki: Ylikomisario Nils Lindblad, Suojelupoliisi. Naisen kortissa luki: Ylitarkastaja Saimi Luhanka, Ulkoasiainministeriö.

- Jaa…huomenta, ootteko eksyny. Iisalamen keskusta on tuollapäen, arkeologi sanaili.

- Löysittekö viikko sitten pienen kivennäköisen esineen? ylikomisario Lindblad kysyi. Suora taktiikka.

- Mittee. Minäkö. Minen jouvva kiviä ehtimään, kantoo niitä kyllä suap pellolta poes…, Indiana Väänänen väisteli. Tuntui merkilliseltä, että Helsingistä asti oltiin tultu kysymään kivestä. Niin, se oli vähän unohtunut välillä, mutta nyt sen sirityksen ja sykähtelyn taas muisti.

- Asiaan. Löysittekö vai ettekö, Supon edustaja vaati.

- No joo, mutta heetin poekkeen, mittee minä kivillä, arkeologi sanoi, - on tässä muutaki hommoo. Mittee työ kivistä…?

- Asia on diplomaattinen, sanoi ulkoministeriön Saimi Luhanka.

- Asia on niin että se kivi on paikallistettu tälle tontille. Täältä sen pitää myös löytyä, ylikomisario painotti.

- No ehtikee veikkoset, tuonne minä jonnekkii kasvimuan taakse multakassaan sen nakkasin, Indiana Väänänen valehteli. Seikkailija hänessä nousi pintaan. Perkele, hänen ihmekiveään etsittiin oikein valtiollisin voimin! Nyt sitä ei ainakaan passannut luovuttaa. Sehän saattoi olla vaikka joku ulkoavaruuden viestikapula…

Lindblad ja Luhanka menivät kaivamaan multakasaa. Arkeologi kirmasi sisään taloon, tunki kiven Urhon teddykankaisen unipupun revenneestä saumasta sisään, ja sanoi vaimolle, että ota tämä ja ajele Nurmekseen päin. - Siellä on se yks katvealue, missä ei puhelinkaan taho toimia. Ootat siellä kuhan tulen perästä. Elä kysy mittään, arkeologi ohjeisti.

- Herraisä kuitennii. Mihin sinä oot sotkeutuna, Leela kauhisteli.

- En tiiä vielä, mutta selitän ku tiiän. Mäne nyt.

Leela totteli, oli isäntä sen verran tosissaan. Sen näki naaman kalpeudesta ja silmien palosta. Ja koska oli tullut luvattua vihkivaloissa kaikenlaista, Leela katsoi parhaaksi luottaa mieheensä.

Multakasasta ei löytynyt mitään. Kohta Lindbladin puhelin soi.

- Signaali näyttää, että se liikkuu. Oisko saatana toi hevonen syöny sen tai jotain, Lindblad sanoi Luhangalle puhelimen suljettuaan. Vilhu-ruuna kirmaili laitumen toisessa päässä.

- Ei kai ne kiviä sentään syö…

- Tai jos lintu…sen verran nopeesti liikkuu, ylikomisario.

- Voisko olla varis. Kun saattaahan se kimaltaa auringossa se…mitä me nyt tehdään?

- Pitää tilata drone, ja joku tyyppi joka tietää jotain variksista…

Valtion edustajat lähtivät kirjautumaan hotellliin Iisalmeen. Lähtiessään he ilmoittivat isännälle, että takaisin varmaan tultaisiin, koska kyseinen kivi piti löytää.

- Mittee työ yhellä kivellä? arkeologi kyseli.

- Voimme sanoa vain sen, että se pitää löytyä, se ei ole Suomen omaisuutta ja se pitää palauttaa, Luhanka muotoili.

”Selevästi jokkii ulukoavaruuven juttu”, innostui Indiana Väänänen mielessään. ”Vae oesko jokkii venäläisten satelliitinpala, kun ulkoministeriökkii tiällä tonkimassa…”

Samaan aikaan Venäjän Federaation Läntisen Sotilaspiirin esikuntapäällikkö, eversti Sergei Mihailovits Dolgorukov kuunteli ohjeita puhelimessa. Harmitti, taas venyisi työpäivä, ja vaimo olisi pahoillaan, oli pitänyt mennä teatteriin ja illlalliselle.

- Esitän, että rajavirkamiehet hoitavat. On hiukan…hmm, diplomaattisesti arveluttavaa jos minä sotilashenkilönä...

- Ei niillä ole rajalla lainkaan osaamista tämmöiseen. Teillä on. Vedätte siviilikamppeet päälle ja lähdette. Annetaan teille avustajaksi OMONista G.G. Feodorov. Tämä pyyntöni on nyt tulkittava käskyksi.

Siihen ei enää auttanut mitään sanoa. Piti lähteä Suomeen.

Leela Alewani-Väänänen istui punaisessa Opelissaan, viereisellä penkillä Urhon unipupu. Pysähdyspaikkana oli korvessa oleva metsäautotie, jossa oli paikoin huonosti kenttää, puhelin ei toiminut. Täällä oltiin usein käyty puolukassa.

- Mitähän se ukko on männy tekemään, Leela sanoi pupulle.

Pupu nytkähti, Leela kirkaisi.

Sitten pupun saumasta pullahti ulos litteä kivi, joka kimalsi vähän auringossa. Kivi sykähti muutaman kerran, ja oli sitten aivan liikkumatta.

- Kaaheeta, Leela sanoi. Hän nousi autosta, paiskasi oven kiinni ja käveli muutaman sata metriä sellaiseen kohtaan, missä puhelin toimi. Hän soitti Indianalle.

- UKKO PERKELE, MITTEE HELEVETTIÄ! hän huusi puhelimeen, ja vaati selitystä.