Hyvin menee, mutta menköön!
Katsoin telkusta Suomi toimii-hankkeen infon, josta ei jäänyt mieleen kuin alussa presidentin puhe. Se oli selkeä ja mieleen jäävä, kuten Niinistön puheet tapaavat olla. Myös tarpeeksi napakka. Ilahduin, kun sana itsekuri toistui kaksi kertaa.
Samassa ohjelmakokonaisuudessa haastateltiin nuorta äitiä Helsingissä. Hän kertoi että harmittaa kun ei ole enää päässyt joka viikko ravintolaan. Teki mieli nauraa ja huutaa suoraa huutoa, kunnes muistin, että meillä oikeasti on ihmisiä jotka kuukauden kotona olon jälkeen alkavat vähän revetä. Mutta jos siellä kotona ei ole päihdehelvettiä eikä köyhyyttä, ja ainoa ongelma on enempi aika puolison ja/tai lasten kanssa, tai se ettei pääse baariin tai Balille, ongelmia ei oikeasti ole. Meitä risovat pienet asiat. Se on hyvinvointia!
Tuleepa tässä mieleen, että aika moni oma ikäpolveni edustaja (ja meistä vanhemmat ilman muuta) on onneksi kotikurilla kasvatettu siihen presidentin mainitsemaan itsekuriin. Muistan selvästi, miten kerran erehdyin valittamaan että on tylsää. Seuraus: sain luututa keittiön lattian. Ei söpöstelty, että ompa kiva kun tunnistat tuon tunteen, mennäämpä ens viikolla HopLoppiin.(Mikä olisi ollut turhaa, koska noita helvetin esikartano- teemapuistoja ei silloin ollut). Opin kaksi asiaa: 1. Valittaminen turhasta on turhaa 2. Tylsyys voitetaan keksimällä tekemistä. Lisäksi olen jo varhain oppinut, että vastoinkäymisiä tulee ja niitä pitää sietää. Ohjeita pitää noudattaa, ja käsky on käsky eikä suositus. Hyviä eväitä, joilla olen pärjännyt kotimaassa ja ulkomailla. Se, joka on oppinut noudattamaan sääntöjä, osaa myös käskeä tarvittaessa.
Edellistä edelliselle sukupolvelle ei-vapaaehtoista urheilua tarjosi umpihullu gruusialainen ukko, joka oli itävaltalaissyntyisen vastaavan kanssa sopinut, että ota sie tuo Puola niin mie vuolasen Suomen. Ei tarvinnut pohtia kriisin pituutta, sitä kesti vuosia. Tämän muistelon tarkoitus ei ole vähätellä nykyistä kriisiämme vaan muistaa, että pahempaakin on ollut. Nyt valtaosalla meistä on katto pään päällä ja ruoka ei ole kortilla. Kahdeksankymmenen vuoden takaisissa kahakoissa jäivät katot ja tavarat Karjalaan, Sallaan ja Petsamoon. Monesta on jäljellä enää kivijalka, ja sen päälle eväitä syömään ei pääse kuin viisumin ja passin kanssa. Mielestäni hyvä paikka suhteuttaa nykypäivää menneeseen on Lappeenrannan kaunis sankarihautausmaa.
Summa summarum: neljä viikkoa kriisiä ei ole vielä mitään. Jos suurin harmi on se ettei pääse ravintolaan, saa laulaa kiitosta etuoikeutetusta asemastaan.
Samassa ohjelmakokonaisuudessa haastateltiin nuorta äitiä Helsingissä. Hän kertoi että harmittaa kun ei ole enää päässyt joka viikko ravintolaan. Teki mieli nauraa ja huutaa suoraa huutoa, kunnes muistin, että meillä oikeasti on ihmisiä jotka kuukauden kotona olon jälkeen alkavat vähän revetä. Mutta jos siellä kotona ei ole päihdehelvettiä eikä köyhyyttä, ja ainoa ongelma on enempi aika puolison ja/tai lasten kanssa, tai se ettei pääse baariin tai Balille, ongelmia ei oikeasti ole. Meitä risovat pienet asiat. Se on hyvinvointia!
Tuleepa tässä mieleen, että aika moni oma ikäpolveni edustaja (ja meistä vanhemmat ilman muuta) on onneksi kotikurilla kasvatettu siihen presidentin mainitsemaan itsekuriin. Muistan selvästi, miten kerran erehdyin valittamaan että on tylsää. Seuraus: sain luututa keittiön lattian. Ei söpöstelty, että ompa kiva kun tunnistat tuon tunteen, mennäämpä ens viikolla HopLoppiin.(Mikä olisi ollut turhaa, koska noita helvetin esikartano- teemapuistoja ei silloin ollut). Opin kaksi asiaa: 1. Valittaminen turhasta on turhaa 2. Tylsyys voitetaan keksimällä tekemistä. Lisäksi olen jo varhain oppinut, että vastoinkäymisiä tulee ja niitä pitää sietää. Ohjeita pitää noudattaa, ja käsky on käsky eikä suositus. Hyviä eväitä, joilla olen pärjännyt kotimaassa ja ulkomailla. Se, joka on oppinut noudattamaan sääntöjä, osaa myös käskeä tarvittaessa.
Edellistä edelliselle sukupolvelle ei-vapaaehtoista urheilua tarjosi umpihullu gruusialainen ukko, joka oli itävaltalaissyntyisen vastaavan kanssa sopinut, että ota sie tuo Puola niin mie vuolasen Suomen. Ei tarvinnut pohtia kriisin pituutta, sitä kesti vuosia. Tämän muistelon tarkoitus ei ole vähätellä nykyistä kriisiämme vaan muistaa, että pahempaakin on ollut. Nyt valtaosalla meistä on katto pään päällä ja ruoka ei ole kortilla. Kahdeksankymmenen vuoden takaisissa kahakoissa jäivät katot ja tavarat Karjalaan, Sallaan ja Petsamoon. Monesta on jäljellä enää kivijalka, ja sen päälle eväitä syömään ei pääse kuin viisumin ja passin kanssa. Mielestäni hyvä paikka suhteuttaa nykypäivää menneeseen on Lappeenrannan kaunis sankarihautausmaa.
Summa summarum: neljä viikkoa kriisiä ei ole vielä mitään. Jos suurin harmi on se ettei pääse ravintolaan, saa laulaa kiitosta etuoikeutetusta asemastaan.
 |
Työhuoneeni seinällä on tämä. |
