Verta, terästä ja hevosia- ihan olan takaa

Kirjoitan tarinaa, jollaista en ikinä olisi kuvitellut edes osaavani kirjoittaa. Mutta joskus jutut kirjoittavat itsensä, ne vain tulevat, ja minä ikään kuin merkitsen ne muistiin. Alitajunnassa ilmeisesti hyppii peikkoja(kin), eikä pelkkiä sydämiä ja pulleita enkeleitä. Sain erittäin voimakkaan kässärivision hiljaittain.Sellaisen, josta tietää: tämä tarina on kerrottava!  Mutta tyylilaji on sellainen, että itseäni hirvittää.

Ehkä hirvitys on turhaa, ehkä tällekin pitää antautua.

Tässä katkelmaa tarinan alkupuolelta:

Minä olin ollut liian kiltti ja pitkämielinen liian kauan, kunnes musta sappi minussa oli voittanut keltaisen ja olin eräänä aamuna herännyt totuuteen: minun tulee maksaa takaisin velallisilleni. Olin kertonut kaiken veljilleni; Makarios oli sanonut, että ei voi olla osa tekojani, koska hän oli luostarin johtaja ja vannonut väkivallatomuuden valan. Mutta hänkin sanoi ymmärtävänsä. Nikolaos, ritari, sanoi: minä olen sinun rinnallasi kaikessa maailman loppuun asti ja miekkani on sinun käskettävissäsi.

Nikolaos potkaisi oven sisään. Klaudia ei edes herännyt. Hän makasi valtaisana lihamassana vuoteessaan, kamarissa haisi väljähtänyt olut ja lattialla kimalsi aamun valossa hopeinen viinikannu, jonka sisältö oli valunut lattialle.

- Kunnianarvoisa rouva,  minä sanoin niin kuin aatelisnaisen nimeen kuului, oli sitä arvoa ansaittu tai ei.  Sävyni oli jäinen, luja, terästä. Klaudia yritti herätä. Mietin hetken, millaista olisi työntää tikari hänen kurkkuunsa ja päättää kaikki siihen, katsoa veren kuohua, haistaa sen metallinen suola.

Käteni hikosivat, kun ajattelin sitä.

Ei, se olisi liian nopeaa, liian armollista.

Löin häntä kasvoihin niin lujaa kuin pystyin. Nyt hän totisesti oli hereillä. Väistin, kun hän kohosi oksentamaan.

- Sitokaa. Viekää suoraan satamaan, minä sanoin, sotilailla oli jo köysi esillä.

- Helena! Klaudia ähkyi ihmeissään.

- Ai, se puhuu vielä. Ottakaa siltä kieli irti ennekuin lastaatte laivaan, ohjeistin sotilaiden päällikköä. Bryn nyökkäsi, näytti miehilleen eleellä: sitokaa suu. 

Nautin paljaan kauhun ilmeestä Klaudian verestävissä silmissä.

Nikolaos hymyili. Veljeni, toverini, suojani.

- Etsitään kyyhkyslakka. Täytyy lähettää kirje, sanoin ja potkaisin lattialla olevaa kannua pois tieltäni.