Naiset, miehet ja yksi Sergei

Kirjoitan terapeuttista sivuprojektia pääprojektien (joita on kaksi) rinnalla. Minulla tämmöinen työskentelytapa toimii.

Huomaan, että jokaisessa julkaistussa teoksessa ja myös tulevissa pilkahtaa myös miesnäkökulma enemmän tai vähemmän. Koska olemme kaikki myös yksilöitä, on vaikea sanoa miten hyvin se näkökulma toteutuu. Tietyt asiat tuntuvat olevan kuitenkin kaikille naisille ja kaikille miehille synnynnäisiä. Tämän sanominen nykyaikana saattaa johtaa siihen, että jokin etupiirijärjestö tai muulla tavalla ajattelija ei tykkää, mutta puhunkin kokemuksesta enkä tieteellisten tutkimusten tuntemuksen perusteella. Lisäksi on toki huomattava, että on minussakin piirteitä, jotka mielletään maskuliinisiksi, ja jotka tulevat esiin esimerkiksi kun pitää saada jotain aikaiseksi tai pohtia ratkaisuja. Siksi ehkä työskentelyni taannoin hyvin miesvaltaisessa yhteisössä tuntui niin helpolta. Lähtökohtaisesti vihaan kaikenlaista jaarittelua ja jahkailua, ja "miltä tämä tuntuu" tyylisiä pohdintoja asioissa, jotka oikeasti ovat halki-poikki-ja-pinoon- tyylisiä. Minua on aina pidetty taidepersoonana, koska olen luonut taidetta ja kirjallisuutta, mutta oikeasti olen järjestystä rakastava analyyttinen toimija, jolla on piirun verran neuroottisuutta järjestelmällisyyden suhteen (ajoissa on oltava, pyykit on ripustettava väriskaalan mukaan, tiskialtaassa ei saa olla murusia, jne.). Mutta näillä "sotilaallisen tarkoilla" ominaisuuksilla on ollut hyötynsä monessa kohtaa. Vähän herkimmillä ja hitaimmilla persoonilla on sitten kanssani nk. tekemistä. Luovassa työssäkin tästä kunnon jalkaväen (vaiko ratsuväen?) asenteesta on apua. Shit gets done, kuten sanotaan.

Mutta asiaan, eli miesnäkökulmaan. Tässä sivu/terapiaprojektissa upotaan nelikymppisen Mikan sielunelämään. Ja on siellä joku Sergeikin.

Pientä katkelmaa tässä:

Jostain eteeni kirmasi pieni poika, ehkä vähän alle kouluikäinen. Lapsi pysähtyi tuijottamaan minua taivaansinisillä silmillään. Kaunis lapsi, komean isän poika. Piirteistä näkyi Sergei. Olisihan se pitänyt arvata.

- Kuka sie oot? poika kysyi, pieni isäntä.

- Mika, esittäydyin.

- Kuka Mika? poika intti, ei aikonut päästää minua yhtään pidemmälle tiluksilla. Halutti kysyä, missä isäsi on.

- Pasasen Mika, tarkensin, - onko isä tai äiti kotona?

- Äiti on, poika ilmoitti, ja päätti kai, että olen luotettava henkilö, koska otti minua kädestä ja lähti viemään minua rantaan päin.

Rannassa levitteli pyykkiä nainen, jonka tunsin heti takaapäin. Tukka oli luonnostaan vaalea, kuin kypsää ohraa, ja se valui vapaana selkään.

Maria kääntyi katsomaan meitä. Katselimme toisiamme, ja hän ei näyttänyt edes yllättyneeltä, ikään kuin joku mystinen ilman lintu olisi käynyt livertämässä, että olen tulossa.

- Pasanen, Maria hyrähti, soinnukkaasti.

- Terve, sanoin, menin lähemmäksi, poika yhä kädessäni kiinni.

- Heitä Aleksei irti, Maria ohjeisti lastaan. Poika irroitti otteensa kädestäni.

Maria näytti melkein ilkikuriselta, ja niin kauniilta, että sattui. Hänellä oli yksinkertainen pellavanvärinen mekko, ja hän oli kuin sadusta tullut, sellainen karjalaisten tarujen neito joka astelee nuoressa koivikossa ja laulaa ja häviää näkyvistä aina välillä, koska onkin oikeasti keijukainen, etkä häntä kiinni koskaan saa.

Hän liikahti, tuli lähelle, halasi. Antoi anteeksi kaiken, tarjoutui olemaan ystävä, sitä se kosketus sanoi.

Ja vaikka hänellä kenties oli yhä Sergei, ja vaikka tarjolla oli ehkä vain ystävyyttä, minä halusin kovasti ihan kaiken.

Halusin mennä polvilleni ja anoa anteeksi kaikkea. Halusin hänet kokonaan. Sydän hakkasi, nivusissa järähti, silmiin nousivat kyyneleet. Ei mitään väliä että tässä oli vuosikymmen välissä, tuntui kuin olisimme olleet tässä myös eilen.

- No mitä se Mika, Maria sanoi hymyillen, -eiköhän keitetä tässä välissä kahvit. Aleksei, meehhän auttamaan Annia kasvimaalle, Maria sanoi pojalleen.

Maria laittoi kahvit kuistille, istui viereeni.

- Sergei on Pietarissa. Käy aina välillä. Erottiin virallisesti pari vuotta sitten, Maria selitti, vastasi äänettömään kysymykseeni. Mutta mitään tyhjentävää vastausta ei ollut; se että ero oli virallinen ja Sergei kävi välillä, ei välttämättä tarkoittanut sitä että Sergei kävi vain tapaamassa lastaan. Se saattoi Marian kohdalla tarkoittaa myös sitä, että Sergei oli yhä Marian rakastaja.

Ja minä halusin täysillä Marian kokonaan itselleni, oli Sergei tässä kuvassa mitä tahansa.

Maria ei kysynyt mitään sitä tavallista, keskustelevaa, kuten ”mitäpä itelles” tai ”kerro mitä kuuluu”. Niihin sellaisiin kysymyksiin oli mielestäni aina ollut hankala vastata. Itselleen ominaiseen luonnonlapsimaiseen shamaanityyliin hän lohkaisi:

- Hyvältä näytät, mies. Ja vaikutat olevan tasapainossa. Mitä sie ajattelet?

Siihen oli helppo vastata.

- Sinua. Menneitä. Tätä hetkeä.

Maria hymyili, nyökkäsi, ja näytti siltä, että tiesi ja ymmärsi. Hänen kanssaan oli aina ollut niin helppo olla. Hänen vihertävät silmänsä tuikkivat valoa, viisautta, naisen voimaa.

Huomasin hengittäväni syvään. Olevani kiitollinen. Onnellinen, rauhallinen.

Keskikesän illan herkässä valossa, siinä Makkosen vaaleansinisävyisen kuistin rauhassa, minä rakastuin Mariaan uudelleen, ihan yhtä äkisti kuin silloin ensimmäiselläkin kerralla.