La Finlandia: erään vallankumousjohtajan tarina

Laitampa tähän yhden tarinani ihan kokonaisuudessaan, koska taiteesta pitää saada nauttia myös ilmaiseksi! Amerikkalaiseen disclaimer-tyyliin on todettava, että monet parhaimmista tuntemistani ihmisistä ovat vasemmistolaisia (itse en ole), päiväkodin työntekijöitä (joista jokainen ansaitsisi tonnin lisää palkkaa virkanimikkeeseen katsomatta) tai pieniä lapsia (joista joka ikinen ansaitsee turvaa, rajoja ja rakkautta). Yhtään maanmittausinisinööriä en tunne, mutta Meksikossa olen käynyt. 

La Finlandia: Erään vallankumousjohtajan tarina

Mustalle arkulle oli laskettu punainen baretti ja punainen ruusu.  Vainajan leski, nuorehkon oloinen pitkäsäärinen nainen, katseli sinitaivaalle aurinkolasiensa takaa. Etelän kuuma aurinko porotti, oltiin uskonnottomien hautausmaalla. Kaukaisuudessa siintelivät pienen kylän punatilliset katot, niiden takana Meksikonlahti.

- Pistäkää Kauppinen kuoppaan, leski kehotti espanjaksi.

Neljä univormuntapaisissa maastorytkyissä hikoilevaa miestä rysäyttivät arkun maan poveen. Kansi vähän narahti, olisi auennut ellei sitä oltu hakattu sormenpaksuisilla nauloilla kiinni.

- Tervemenoa, yksi miehistä murahti.

Miten tähän epäkunnioittavaan, kirkonmenottomaan ja eleettömään hautaustoimitukseen oltiin tultu? Miksi suomalaisugrilaista kalmoa juntattiin meksikolaiseen soraan ja lapioitiin aavikon hiekkaa päälle?

Kaikki alkoi Siilinjärvellä vuonna 1982.

Maanmittausinsinööri Kauppisen rouva synnytti nelikiloisen pojan, joka huusi helvetisti. Pojan ensimmäiset vuodet sujuivat äidin ja kodinhoitajattaren hoivissa, isää näkyi vähemmän, perheenpään aika kului työuran, Lions-klubin ja vaihtuvien tyttöystävien merkeissä. Äiti hemmotteli poikaa, mutta kovemmin kasvatti tämän pari vuotta nuorempaa pikkusiskoa. Oli opittu, että ”tyttö tuli, tyhjä tuli”, ja siinä missä Kauppisen lapsista Antti-Jussi sai tehdä mitä vain, Eeva-Kaisa sai lähinnä siivota jäljet. (Mainittakoon, että tänä päivänä Eeva-Kaisa on ulkoministeriössä toimialajohtajana ja Antti-Jussi on Taivaassa, leskensä mukaan tosin Helvetti on todennäköisempi).

Antti-Jussi siis eleli tyytyväistä pojanpalleron elämää akkain paapottavana ja isänsä palvomana perintöprinssinä. Kun Antti-Jussi ajoi tahallaan Stigalla mummonsa päälle, sanottiin että pojat ovat poikia. Mummo totesi, että kuka piiskaa säästää, se lastansa vihaa. Piiskaa kyllä saatiin, mutta vain Eeva-Kaisa. Juonikkaana nilviäisenä Antti-Jussi, tuo pojanmulkero, usein osasi kääntää omat vikansa siskonsa syyksi.

Päiväkotiin Antti-Jussi ja Eeva-Kaisa joutuivat neli- ja kaksivuotiaina, kun äiti palasi töihin Siilinjärven Osuusmeijerin myymälänhoitajaksi. Päiväkodin tädit olivat helisemässä pojan kanssa; nykyisessä kasvatusmallissa kun ei saanut enää valitettavasti ketään mitenkään rangaista eikä edes laittaa lasta häpeämään. Päiväkodinjohtaja epäili jo syyslukukauden päätteeksi, että maanmittausinsinöörin esikoispoika ”suattaapi olla jonnii sortin sosiopaatti”. Antti-Jussin päivähoitopäivien kulusta toki keskusteltiin huoltajien (yleensä äidin, joka eniten kuskasi lapsiaan) kanssa, mutta kovin tuloksettomasti. Äiti palvoi palleroaan, eikä voinut käsittää, miten ammatti-ihmiset jaksoivat valitella ja huolehtia pojan poikalapsille tyypillisistä edesottamuksista. Mitä epänormaalia siinä oli, jos lapsi vähän kakki ja kuseksi potasta ohi (tahallaan), töni ja puri tovereitaan, nipisteli tätejä, hieroi perunavelliä vierustoverin tukkaan, loihti ”vittupelkelettä” liukumäessä ja koetti, miten syvälle väriliitu uppoaa toverin korvaan tai tädin sieraimeen. Rouva Kauppinen keskusteli asiasta miehensä kanssa, ja mies totesi, että ne eukot siellä on opetettu vouhottamaan joka pikku asiasta, jos ne eivät siellä saa lapsia kasvatettua niin niiden vikahan se on että poika ei viihdy ja käyttäytyy eri lailla kuin kotona. Näin ollen maanmittausinsinööri mitätöi pitkälle koulutettujen ammattilaisten osaamisen muutamalla sanalla, ja rouva nyökytteli myöntymisen merkiksi.

Mutta eräänä päivänä Antti-Jussi sattui osoittamaan pahan luontonsa väärään osoitteeseen, nimittäin uuden kaupunginjohtajan vasta päivähoidon aloittaneeseen Lilli-tyttöön. Antti-Jussi käräytettiin hakkaamasta tytön päätä rapakkoon. Tämän jälkeen eivät enää kaunopuheet auttaneet, Kauppisen joutuivat siirtämään pojan perhepäivähoitoon kun kaupunginjohtaja jyrähti pahalla äänellä ja teki lastensuojeluilmoituksenkin. Perhepäivähoitaja oli suorasukainen vanhan koulukunnan emäntä, joka ei kuvia kumarrellut. Hoitotäti ilmoitti kahden viikon kuluttua, että vesselinne on ilmeisesti saanut elää ilman minkäänlaista kuria ja herrannuhdetta, ja se näkyy, hänen puolestaan saatte tunkkinne pitää. Tuekseen hoitotäti näytteli valokuvasarjan pojan aiheuttamista tuhoista niin irtaimistolle kuin kanssahoidokeillekin (1 musta silmä, 1 kynnenjäljet naamassa, 1 irrotettu tupsu muumipiposta, 1 kirjanheittojälki otsassa, jne.)

Perheeseen saatiin au pair, joka ei kestänyt montaa kuukautta. Hoitajat vaihtuivat, ja Kauppiset eivät ymmärtäneet hakea apua piltilleen, vaikka tätä oli jonkin sortin sairaaksi ounastellut jo nelivuotiaana pitkän linjan kasvatusalan ammattilainen. Neuvolassa ei ymmärretty mistään mitään, ja siellä Antti-Jussi teki aina edullisen, rauhallisen vaikutuksen.

Niinpä saatiin Antti-Jussi Kauppinen taisteltua minkään vallan puuttumatta kouluun asti. Siellä vesselin meno vähän rauhoittui, sillä ekaluokalle sattui yhtä aikaa ikäisekseen hyvin isokokoinen ja  erittäin oikeudentuntoinen Allu Schwartz, joka ilmoitti Antti-Jussille heti kärkeen, ettet ”sinä valkolaisenruippana oo täällä mikkään kuningas, vaan ainoo kuningas on Herra Jeesus Kristus”. (Aleksanteri Schwartz on nykyään eläinlääkärinä Ruotsin Solvallassa, ja kuten jo mainitsimme, Antti-Jussi Kauppisen tomumaja maatuu Meksikon sorassa.)

Alaluokkinen jälkeen Allu Schwartz muutti Ruotsiin, ja Antti-Jussi pääsi velhuamaan ylä-asteelle. Puberteetti teki tepposiaan, niin kuin sen tapana on. Antti-Jussi venähti kahdessa vuodessa lähes 180-senttiseksi, ja kerkesi heti rippikoulun päätyttyä perehtyä pippelinsä kanssa telkkuamiseen. Olihan Antti-Jussi komea poika, tyttöjä riitti. Luonne vain ei ottanut parantuakseen; kun sitä ei oltu saatu aikoinaan aisoihin, niin eihän se enää parantunut. Opettajat olivat parhaansa yrittäneet, ja yhdeksännen luokan luokanvalvoja oli arvellut rehtorille, että Kauppisen pojasta saattaa tulla mikä tahansa diktaattori, jollei joku sitä suutuspäissään tapa ensin. Rehtori muisteli, että suvussa saattoi olla jotain mielitautia, olikohan se peräti Kauppisen isoukki joka oli Suojeluskunnan ammunnoissa ammuskellut huvikseen naisentavaran kuvan nuorisoseurantalon seinään, on se siellä vieläkin vaikka on maalattu päälle.

Antti-Jussi ei suinkaan ollut tyhmä ,vaan melko älykäs. Hän vempuloi itsensä lukiosta läpi niin hyvin, että pääsi yliopistoonkin. Naiset vaihtuivat; eihän kukaan jaksanut pitkään katsoa niin hankalaa otusta kuin Antti-Jussi Kauppinen, vaikka tämä olikin lähes pohjoismaalaisella tavalla komea ja oli sitkeän harjoittelun tuloksena tullut varsin tyydyttäväksi rakastajaksi. Mutta koska Antti-Jussi oli luonnevikainen paskiainen, kodin hemmottelema pikkuhirviö, ei siinä auttanut fyysiset avut.

Ja niin Antti-Jussi Kauppinen valmistui (ilman suurempia tuskia ja iloisesti paneskellen) kauppatieteiden maisteriksi.

Mutta hänellä oli varsin kummallinen veto kommunismiin, mikä oli kokoomuslaisen perheen ja kauppatieteellisen kasvatille varsin erikoinen piirre. Kun muut vastavalmistuneet nuoret etsivät töitä, Kauppinen tutkaili Che Guevaran kirjoituksia, lueksi Pohjois-Korealaista propagandakirjallisuutta, ihasteli eri neuvostojohtajien tekoja (poislukien Stalin, ei Kauppinen sentään täysin mielipuoli ollut) ja luonnosteli omia kirjoituksiaan siitä, millainen olisi sosialistinen ihannevaltio. Uskontoa kohtaan Antti-Jussi oli aina ollut vierasteleva; koulussa, kun oli pitänyt laulaa kevätkirkossa Suvivirttä, Antti-Jussi oli raaputtanut linkkuveitsellä rumia sanoja virsikirjan kanteen. (Allu Schwartz oli ennustanut, että ”tilinteon ja tuomion päevä Herra Seepaotin eessä se on sullekin Kauppinen tuleva”.)

Punainen aate ja eteläamerikkalaiset sosialistinharrastajat kävivät Kauppisen sydämeen niin palavasti, että kärsittyään viisi vuotta suomalaista työelämää, hän jätti kaiken ja muutti Meksikoon rekrytoimaan itselleen puoluetovereita ja perustamaan anarkosyndikalistista kommuunia, joskin ihan täysin ymmärtämättä, mitä termi piti sisällään. Oli vuosi 2012, ja Kauppinen oli 30-vuotias.

Miksi Meksiko? No, siellä ei palellut talvella eikä verotus ollut niin kovin ankaraa.

Meksikossa oli myös hulppean näköisiä ämmiä, tosin osalla oli viikset. Mutta kaiken kaikkiaan siellä oli lämmintä ja kivaa, ja vaikka osa porukasta tuntui olevan Yhdysvaltoihin päin kaipailevia kapitalismin ihailijoita, niin löytyipä punertava-aatteisiakin vellosia tuosta kaktusten ja isojen lierihattujen maasta. 35-vuotispäiväänsä mennessä Kauppisella oli metsäisillä kukkuloilla yli satapäinen kommunistien kylä, jonka nimi oli osuvasti La Finlandia. Kauppisella oli emäntänä entinen Miss Guadaljahira, Evangelia Rosero Juarez, joka oli lähtenyt kommunistielämään ihan silkasta vaihtelunhalusta, ja suurelta osin siksi että piti vaaleaa, komeaa ja hankalaluontoista pohjolan miestä erittäin puoleensavetävänä. Alkuun avioliitto olikin onnistunut, Evangelia pisti kampoihin Antti-Jussille, joka huomasi kiihottuvansa siitä, että nainen riiteli, vastusti, pilkkasi ja yritti pistää säännöt uusiksi. Jonkinlaista kuriahan Antti-Jussi olisi lapsesta saakka tarvinnut, ja nyt kun sitä lopultakin sai, tunne lähenteli euforiaa. Kommunismia harjoitettiin pitkään aika hyvissä tunnelmissa, mutta Evangelia Rosero Juarez-Kauppinen alkoi kaipailla kaupunkiin helpomman elämän pariin. Kauppiset olisivat varmaankin eronneet, ellei Antti-Jussi olisi heittänyt lusikkaa nurkkaan niin yllättäen. 

Ja sitten kävi niin, että Antti-Jussi meni pelehtimään erään aateveljensä vaimon kanssa, ja jäi itse teosta kiinni, selkä hiessä ja persaukset tutisten. Mustasukkainen aviomies ei uskonut kolhoosimaiseen yhteisomistukseen naisen ollessa kyseessä, ja pisti sen kummempia selityksiä vaatimatta Kauppisen hengiltä metrisellä metsästyspuukolla. Siihen loppui siilinjärveläistaustaisen luonnevikurikon reuhtominen tässä maailmassa.

Mitä opimme tästä? Kun lapsen annetaan kasvaa kuin villisian pellossa, se muuttuu siaksi, joka koettelee kanssaihmistensä jaksamista. Varmasti suuremmatkin johtajat kuin Antti-Jussi vainaa ovat joutuneet moisen välittämättömyyden uhriksi. Aina sanotaan, että pahoilla miehillä on varmasti ollut kurja lapsuus, mutta entäpä jos niitä onkin lellitty ja annettu meuhkata ilman rajoja? Syöttikö baabuska Josifille sokerivettä ja puhalsi pipiin, saiko Adolf kivittää pikkulintuja kenenkään kieltämättä, riehkailiko Pol-Pot polttamalla mahorkkaa riihen takana, oliko Mengelellä karkkipäivä joka päivä….?

Tarinan mies ei ihan ehtinyt tietämään.