Mystiseen metsään menossa

Ajattelin: ihminen ei tarvitse uutta inspiraatiota, kun hänellä on kaksi projektia kesken. Myönnän: olen väärässä. Se on mystistä ja ihmeellistä, että uusia ideoita tulee, ja jos niitä ei tulisi, ei sitten olisi kirjailijuuttakaan. Kiitos Artemis Kelosaaren, joka sanomalehti Karjalaisessa kuulutteli itäsuomalaisen gotiikaan perään, päässäni alkoi vauhdilla elää aivan omaa elämäänsä uusi tarina. Ja vielä kipeänä maatessa! Näen selvästi syrjäisen metsäseudun. Näen nuoren naisen, joka on tietäjä, elänyt metsän väen lähellä koko elämänsä, kaukana ihmisistä. Näen karhun, hevosen ja harmaata hirsiseinää. Ja mitä kaikkea sitten tapahtuukaan, on vielä tässä vaiheessa salassa. Kaikki mitä olen tähän mennessä kirjoittanut, on ollut nykyaikaan ja "totuuteen" sijoittuvaa, samoin työn alla olevista lähes kaikki ovat tässä ajassa, mitään maagista tai gotiikkaan viittaavaa niissä ei ole. Enkä vielä tiedä onko tässä vielä "näkytasolla" olevassa tarinassakaan gotiikkaa; tiedän vain sen, että Kelosaaren lehtijuttu laukaisi jotain liikkeelle.

Että kiitti vaan Artemis, nyt minun pitää päivätyön lisäksi paukuttaa valmiiksi yksi viittä vaille valmis novellikokoelma, pari muuta proggista ja nyt sitten tämä. Mutta tälle uudelle ei ole aikataulua. Ja iloitsen innoituksesta, ja riemulla odotan syksyn tuloa. Syksy on minulle aina vuoden alku. Suuri uudistuminen.