Osulan baari ja muita ihmeitä

Joskus käy niin, että pitkään unohduksissa uinunut käsikirjoitus saa uutta vauhtia. Tämä juttu löytyi koneelta lähes satasivuisena, vielä pittää vähän lissee kirjotella. Tässä pientä katkelmaa. Maaseutupoliittista kannanottoa tulossa draaman, huumorin ja romantiikan rivien välissä. Kuvassa innoittajana(kin) toiminut kyläkauppakirja.

- Ihan parraat tuotot kyllä ois huumekaupassa ja rostituutiossa, kuvataiteilija Komonen pisti väliin. Hän oli vääntäytynyt taas ihmisten ilmoille ateljeestaan.

Kommunisti-Remes hörähti.

- Siinäpä siinä, mutta kuvittelepa tänne korpeen semmosta touhuu. Yhtäkkiä huoratalloo tuohon hatelikkoon. Ja huumekauppiaalle kioski? Vai ajelisko se pappatuntunturilla vähän niinku kauppa-autotyyliin…sais mökinemännät piäsä helepolla sekasin, ei tarvihtis ennää kirkolta apteekista hakkee.

- Eihän sitä semmosta hommoo oikeesti tarvii minnekään, syntiähän se on, vaan niin ne vaan kaupunkiloissa pessii ja raha poikii, Komonen huoahti.

- Periaatteessa tietysti jos sen huumetouhun jättäs tekemättä niin markkinarakkoo vois ilotalotoiminnalla ollakkii, Remes sanoi, - mutta pois se miusta…riistoohan se olisi, joku patruuna kääris rahat ja riistäs huorii. Sen pitäs olla jonkinlainen sovhoosi…niin että valtio pyörittäs ja suojelis…ammattiliitto ilotyöläisille, ja asiat kuntoon, niin ettei kukkaan pääse riistämään. Niin. Niin se olis kyllä hyvä!

- Ei tule herroilla mieleen että riistoohan se rostituutio on perkele aina vaikka se ois miten järjestetty, pöydän viereen purjehtinut Komosen Tuulikki totesi. Miesten päät kääntyivät. Tuulikki oli ilmeisesti tullut hakemaan Komosta baarista kotiin, seisoi siinä leiskuvan punatukkaisena, rehevänä ja yllään vihertävä mekko ja keltaiset kumikengät.

- Ja nyt voipi meijän Keijo lähtee tästä saman tien, meillä on taulujen valikointi näyttelyyn ja miulla on Joensuussa teatterilla kokkous. Jos meinataan saatana puuroo syyvvä ens talavenakkii sen verran että paskapaperrii kulluu niin nyt helevetti liikkeelle. Työasiat hoijetaan, sen jäläkeen voijaan ainehtii tänne kaljanjuontiin ja paskaa louskuttammaan. Liikkeelle, Komonen.

 

Kuvataiteilja nousi tuolia koluutellen ja viittasi kädellään, teatraalisen laajassa kaaressa, vaimoonsa.

- Hyvä yleisö. Saanko esitellä. Joka lauseessa noituva teatteri-immeinen, Tuulikki Komonen, omaa sukua Perkeleen-Hukkanen. Mahottoman lahjakas luovan alan köllykkä mutta ruuan laitossa tallouskoulun oppeja vajjaa. Muista hommista en voi sannoo kun se kahtoo sakkeesti mut jotain kertonee se että ei oo vieläkään erottu kahenkymmenenviijenvuujen jäläkeen vaikka joka joulu ja juhannus ja kekri sitä uhataan vähintään ja välillä on pitäny männä sokoshotelliin yöks kun kotona on niin kiivaat tunnelmat. Vaan voiko tuota muuta kun rakastaa…on siinä naista vaikka muille jakkaa mut mie en jaa, minun se on ja pyssyy.

- Ala helevetti ukko liikehtiä ovvee kohti tai mie vauhitan, rouva Komonen uhkaili, mutta nauravana.

- Pittäähän se toki lähtee, pittää pittää. Jatketaan kun taas jaksetaan, kuvataitelija sanoi ja veti asentoon.

- Lepo vaan alikersantti, Remes hihitti.